Jääkarhunkierros huippuvuorilla - osa 1

Taas kirjoitellaan juttuja vuosia niiden tapahtumisen jälkeen, mutta tätä tämä on... Eipä reissujen hienous siitä vähene! Laitoin postauksen julkaisupäivämääräksi kuitenkin vaelluksen oikean ajankohdan, jotta blogissa säilyy jokin roti.

Ennen kuin kuolen, minulla on muutama paikka, joissa ehdottomasti haluan käydä - Huippuvuoret on yksi niistä. 2019 lopulla työväenopiston kursseja selatessani huomasin mainoksen Tähtäimessä Huippuvuoret -kurssista, jota järjesti Porta Arctica -niminen yritys. Kurssin käyminen oli etukäteisvaatimus itse Huippuvuorille suuntautuvalle vaellukselle.

Elämässä oli sopiva tilanne tehdä jotain uutta, joten ilmoittauduin 2020 alussa alkaneelle kurssille. Kurssin aikana kerkesin muuttaa Tampereen kautta Kuopioon, mutta pääsin kuin pääsinkin kaikkiin tapahtumiin, vaikka se hieman autoilua vaatikin. Kävimme muun muassa Meripelastusopistolla opettelemassa pelastautumista laivasta, muiden pelastamista vedestä sekä kaatuneeseen veneeseen kiipeämistä. Kävimme Hämeenlinnassa Lunnikiven galleriassa oppimassa vaellusvarusteista sekä opiskelemassa Huippuvuorten geologiaa - fossiilithan ovat Huippuvuorilla iso juttu. Lopuksi kävimme viikonlopun mittaisella vaelluksella Liesjärven kansallispuistossa, missä ohjaajat halusivat nähdä, että porukan kunto kestää ja hallitsemme esimerkiksi kahlaukset luotettavasti. Kävimme myös harjoittelemassa kivääriammuntaa karhutauluun, koska Huippuvuorillahan pitää pitää kivääriä mukana jääkarhujen varalta.

Olisi kaatunut.

Vaellusaika oli koronavuoden 2020 heinäkuussa ja luonnollisesti koronavirus aiheutti paljon epävarmuutta... Aika moni joutui perumaan matkan, koska lentoja peruuntui, hinnat nousivat ja aikataulut romuttuivat. Kuitenkin Porta Arctican oppaat Kimmo ja Minna sitoutuivat siihen, että jos kaiken tämän jälkeen yksikin meistä lähtee vaeltamaan, niin kyllä se matka haasteista huolimatta järjestetään.

Tromssassa.

Niinpä sitä sitten lähdettiin vaeltamaan 6 kurssilaisen iskuryhmällä oppaiden kanssa. Itse ajoin Kuopiosta Rovaniemen kautta Tromssaan yhden kurssilaisen, Jensin, kanssa. 13.7.2020 yövyimme Tromssassa, jätimme auton lentokentälle ja lensimme sieltä Longyearbyeniin. Näin ei tarvinnut välittää välilaskuaikatauluista vaan päästiin yhden lennon taktiikalla perille.

 

Kuvissa näkyy lähtö- ja laskeutumismaisema. Maisema oli karua, mutta eri tavalla karua kuin mihin olin tottunut - ensivaikutelma harmaassa säässä oli ehkä jopa likainen.

Heinäkuussa sää Huippuvuorilla on suurin piirtein yhtä lämmin kuin Suomen syksy. Tuolloin on kuitenkin yötön yö, ja valo oli samanlainen ympäri vuorokauden. Jos ei olisi tiennyt, mistä suunnasta aurinko paistaa tai jos rannekelloa ei olisi ollut, kellonajan tietämisen olisi ollut tosi vaikeaa.

Korona aiheutti meille muitakin "vaikeuksia". Jensin ja muiden kanssa varaamamme majoituspaikka oli suljettu koronan vuoksi. Palvelu pienessä kylässä kuitenkin pelasi ja alkuperäinen majoituksemme vaihtui samaan hintaan ehkä tyylikkäimpään hotelliin, missä olen ikinä ollut, nimeltään Funken Lodge. Osa porukasta oli saapunut kylään jo aiemmin, mutta me olimme varanneet vain yhden yön ennen vaellukselle lähtöä. Niinpä kokoonnuimme koko porukalla neuvonpitoon ja "viimeiselle illalliselle" Restaurant Kroaan. Siellä suunnittelimme, miten jaamme keittimet ja muut yhteiset asiat telttakunnittain. Kullekin telttakunnalle tuli bensakeitin, joita olimme opetelleet käyttämään Lunnikiven kokoontumisessa, ja lisäksi vuorottelimme karhukiväärin kantovuoroja. Muutenkin pidimme turvallisuusneuvonpitoa - jääkarhujen vuoksi esimerkiksi pidimme karhuvahtia telttakunnittain pari tuntia kerrallaan per yö, kunnes herätimme seuraavan telttakunnan.

Huippuvuoret. Sininen ympyrä = Longyearbyen, johon lensimme ja sen yläpuolella oleva pieni sininen kaari on reitti, jonka vaelsimme. Sen pohjoispäädyssä on Pyramidenin kaivoskaupunki. Huippuvuosina Pyramidenissa asui noin tuhat asukasta, nykyään osavuotisesti käsittääkseni muutamia.

Longyearbyen on erilainen kuin mikään paikka, missä ennen olen käynyt. Alla olevasta kuvasta saa ehkä jonkinlaisen mielikuvan, mutta siis esimerkiksi talojen perustukset eivät mene mitenkään syvälle ja kaikki kaasuputket, sähköjohdot ynnä muut kulkevat maan pinnalla, koska Huippuvuorilla vallitsee ikirouta eikä maahan maksa vaivaa kaivaa mitään infrastruktuuria. Tätäkin kylää ympäröivät suhteellisen jyrkät rinteet, joten rinteissä näkyi paljon lumivyöryesteitä. Käsittääkseni 2020 talvellakin muutama rakennus kuitenkin menetettiin lumen alle. Lisäksi katukuvassa näkyi vain muutama auto, mutta varmaan satoja moottorikelkkoja. Hintataso oli vielä manner-Norjaa pykälän verran korkeampi. Kuuluisia jääkarhuvaroitusmerkkejä oli siellä ja täällä. Pari viikkoa sen jälkeen kun me lähdimme, lentokentän lähellä olevalla leirintäalueella yöpynyt turisti kuoli jääkarhun kynsiin.

Longyearbyenin hotellilla kyytiä laivalle odotellessa.

Aamulla 15.7. oli vihdoin aika lähteä. Teimme huoneella vielä viimeiset varusteiden tarkistukset ja jätimme siviilitavarat hotellille, joka auliisti otti ne säilytykseen vaelluksen ajaksi.

Suunnitelma oli seuraava: Pakkasimme itsemme ja vaellusvarusteemme turistilaivaan, jonka määränpäänä oli mennä katsomaan Pyramiden-kaupungin vierellä kohoavaa jäätikköä ja bongaamaan valaita ja muita alueen eläimiä. Me vaeltajat jäisimme kyydissä Minnan ja Kimmon skouttaamaan lahdukkaan, josta lähtisimme vaeltamaan Jotunfonna-jäätikön ympäri. Reitti oli kokonaisuudessaan noin 50 km mittainen ja kiersi jäätikön, päättyen Neuvostoliiton aikanaan rakentamaan hiilikaivoskaupunkiin, Pyramideniin, josta hyppäisimme 20.7.2020 samaan reittilaivaan. Vaellusreitti näkyy karkeasti ylempänä olevassa karttakuvassa. Samalla paljastuu Huippuvuorten suuruus. Me näimme koko saaristosta aivan minimaalisen palasen.

Ennen Porta Arcticaa ainakaan suomalaisten tekemänä tämän kaltaista vaellusreittiä ei ole ollut olemassa. He tutkivat itse karttoja ja etsivät yrityksen ja erehdyksen kautta toimivan reitin. Reitillä ei ole muita vaeltajia eikä kyseessä ole yleisesti tunnettu tai millään tavalla ylläpidetty reitti.

Kesän 2019 vaellukset ja retkeilyt: Saariselkä-UKK

2017-2018 olen kulkenut Käsivarren erämaassa vaeltamassa. Niillä reissuilla olin yksin, vaikkakin tapasin ihmisiä, joiden kanssa olen edelleen yhteydessä.

2017 olin reilun viikon Käsivarressa Meekonlaaksossa ja 2018 hyppäsin Rovaniemi-Käsivarsi-bussista pois Ropilla, mistä kävelin Kaskasjoen ja Termisjärven kautta Kilpisjärvelle. Jälkimmäisestä reissusta tein vain kuvakokoelman Facebookiin, mutta olisi sekin tarina kiva kirjoittaa auki. Siirtelen vanhaa blogiani tänne Bloggeriin. Linkit ja muut saattaa heittää mihin sattuu - korjaan jos ja kun jaksan.

Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa Itä-Lapissa. Siellä tuli käytyä kesän mittaan useampaan kertaan. Tein yhden vaelluksen yksin UKK:ssa, toisen toverin kanssa ja vielä vähän leireilyä siihen päälle. Auton hajoaminen Ivalossa tuotti vielä yhden lisäreissun Sevettijärvelle. Tutustuin myös uuteen harrastukseen, kuten itäisessä Lapissa kuuluu: kullankaivuuseen.

Kirjoitusinspiraatio on ollut kateissa, mutta retkeilytarinoita on toivottu, ja olihan reissut taas loistavia. Alla lämmittelykuva Lemmenjoen venekyydistä.

edit 02-2023: UKK-vaelluksen ja kullankaivuuseen liittyvät tarinat löytyvät blogista omilta päivämääriltään:

 UKK - Kullankaivaus.

Ensi vuodelle 2020 on astetta jännempää tiedossa, kun ilmoittauduin Porta Arctican Tähtäimessä Huippuvuoret -kurssille ja niillä vauhdein olisi tarkoitus suunnata heinäkuussa Huippuvuorille viikoksi vaeltamaan! Tuon lisäksi olisi tarkoitus osallistua sukelluskurssille. Vähän ottaa kieppiä tämä harrastus.

Kultamailla - Lemmenjoki 2019

Samalle kesälle piti mahduttaa toinenkin kultamaiden reissu samassa seurassa kuin ennen juhannustakin.

Ensin rehkittiin kolmisen päivää Rönköllä, ja saanti olikin aika paljon parempi kuin ekalla reissulla, jolla löytyi muutama hippunen. Nämä siis ovat rehellisyyden nimissä jälkimmäisen reissun hiput:

Ainakin 0.2 g itse kaivettua kultaa.

Muutaman päivän lämmittelyn ja esivalmistelun jälkeen otimme autot alle ja ajoimme Lemmenjoen alueelle Ahkuntuvalle, jossa yövyimme, vaihdoimme kullankaivuukamat vaelluskamoihin ja ostimme seuraavan päivän venekyydin Lemmenjokea pitkin Kultahaminaan. Ahkuntuvalta lunastimme myös avaimen yhdelle kullankaivajien jäsentuvista, jonne oli tarkoitus mennä pariksi päiväksi kaivamaan.

Jo pelkkä parinkymmenen kilometrin jokivenematka kirkasvetistä Lemmenjokea pitkin oli käymisen arvoinen. Samassa kyydissä tuli lukiolaisporukka ohjaajansa kanssa. Heillä oli edessä suunnilleen saman mittainen reissu kuin meillä, sillä erolla että me poikkeilimme polulta parille Kullankaivajain liiton valtaukselle.

Lemmenjoella.

Kesä oli ollut tosi kuiva, joten parissa kohdassa matkan varrella matkustajien piti nousta pois veneestä ja kävellä virtapaikkojen ohi rantaa pitkin, jottei vene päädy karille. Lautturien rautaisella ammattitaidolla pitkät jokiveneet pääsivät etenemään. Ja selvästi jokainen kivi oli tuttu. Harmillisesti isäntä itse alkaa olla jo eläkeiässä ja rivit kuulemma harvenevat tasaisen tappavasti... Lieköhän ammattia pääsisi oppimaan oppisopimuksella?

Kuivuuden vuoksi emme myöskään päässeet ihan Kultahaminaan saakka vaan jäimme pois edellisellä pysäkillä, Morgamnivalla, josta oli parin kilometrin kävely Kultahaminaan. Kultahaminassa huomasi, ettei kyseessä ole ihan tavallinen erämaan vaellusreitti, koska siellä oli odottamassa kullankaivajien mönkijöitä, kärryjä ja muita tarpeita, joilla valtaukselle saa vietyä sen verran ruokaa ja tarvikkeita, että siellä selviää lyhyen sulan maan ajan.

Sitten alkoi varsinainen vaellus. Ensimmäinen yö vietettäisiin vajaan 5 kilometrin päässä Morgamojan Kultalassa, jonka alueelta alkoi Lemmenjoen kultaryntäys vuoden 1949 paikkeilla. Luulot otetaan heti pois "Hengenahdistuksen mäessä" eli luontoon.fi -sivuston mukaan noin kuuden kilometrin mittaisella ylämäellä. Itse olin pakannut rinkan huonosti ja se kostautui tulisilla hartiakivuilla, joten jossain välissä ennen Morgamojan autiotupaa piti ottaa rinkanpakkaustauko ja siirtää muutama kilo kaverin reppuun.

Reittikartta.

Sen suuremmitta lisäkommelluksitta pääsimme perille tuvalle, jossa oli jonkin verran muitakin ihmisiä. Pystytimme suosiolla teltan tuvan yläpuolella olevan mäen päälle, jossa oli nuotiopaikkakin. Hienoja nämä nykyiset kansallispuistojen nuotiorenkaat:

Nimikkonuotiopaikka.

Aamulla vähän sateli ja telttaa piti kuivailla. Kunhan aamupalat ja -kahvit oli tehty ja tavarat pakattu, niin menimme tutustumaan Kultalan rakennuksiin ja itse luin tuvan vieraskirjan kannesta kanteen, kuten on tapana. Päivän matka oli lyhyt, kun ei tarvinnut kuin kävellä Pellisenlaen yli Kotaojan valtaukselle kaivamaan päiväksi.

Pellisenlaella.

Kotaoja oli puurajan alapuolella ja siellä alkoi olla koivuja ja pusikkoa, kosteaakin. Vähän matkaa piti kävellä alaspäin, jotta löytyi valtauksen varusteet: rännejä, vaskooleja ja ties mitä. Juoksevaa vettä ei kuitenkaan pahemmin ollut, joten tyydyimme etsimään potentiaalisia isojen kivien alusia ja puron mutkia, joista lapioimme vaskattavaa ämpäreihin. Muutamia hippusia löytyikin, mutta isomukset yllättäen loistivat poissaolollaan.

Poron siluettikin nähtiin matkan päästä.

Illan pimetessä piti lopettaa ja alkoi ripsiä vettäkin. Muistiinpanoja ei ole, mutta muistan että keiteltiin nuotiolla pottumuusia ja syötiin säilyke-kilohailia, jota olimme hommanneet erämessuilta. Ja täytyy sanoa, ettei se oikein maistunut tai mieltä ylentänyt karvaudellaan...

Lopulta hankkiuduimme telttaan unille. Yöllä ripsi taas vettä juuri ennen heräämistä. Onneksi aamutoimien aikana paistoi aurinko vähän aikaa ja teltta melkein kuivui.

Sitten lähdettiin kävelemään taas Pellisenlaelle ja Kultareitille, joka vei muunmuassa Pihlajamäen konekaivuuvaltaukselle, josta olen kuvannut vain WC:n.

Sieltä noustiin taas puurajan yläpuolelle ja Karhu Korhosen kirjastolle. Taivas veti pilveen ja alkoi tuullakin. Pyörimme kirjastolla katselemassa kirjoja melko pitkään, jolloin itselleni tuli kylmä, joka ei tahtonut helpottaa kävellessäkään kylmän tuulen takia. Sen sijaan että olisimme jatkaneet kultareittiä pitkin, poikkesimme Karuojan valtaukselle, jolla sijaitsevalle tuvalle olimme lunastaneet avaimen pariksi yöksi.

Ruotsalaisten kämpän tilataidetta.

Itse en kyennyt enää illan kaivuisiin koska olin varmaan kerrankin oikeasti alilämpöinen. Alkoi sataa ja melko pian huomattiin että parempi nukkua alapunkissa, koska katto vuotaa. Tuvan "takka" oli tehty jokiuoman kivistä eikä tulen sytytyksestä ei tullu mitään edes sytytyspalojen kanssa. Hermo meni nopeasti ja menin vain lämmittelemään makuupussiin. Simahdin. Kaverini pelasti tulenteon ja lähti itse kaivelemaan illan viimeisissä valoissa.

Jossain kohden heräsin ja ihmeteltiin vähän aikaa lähirinteillä valonheittimen kanssa pyörinyttä helikopteria. Myöhemmin paljastui, että joku lukiolaisista oli lähtenyt mäkeen etsimään kännykkäkenttää ja loukannut jalkansa, joten helikopteri oli häntä varten.

Yöllä sade jatkui ja piti vähän katsoa mihin varusteita pistää, jotteivät ne kastu vuotavan katon takia. Kivasti kuitenkin meni ja aamu koitti selvästi lämpimämmissä oloissa.

T piti puhtaan kaivuupäivän, itse lähdin kalalle kiemurtelevalle Màttit Ravadas -joelle. Alunperin olin miettinyt esimerkiksi Ravadasjärveä, mutta lopulta useamman kilsan kävely tunturien yli ja takaisin ei houkutellut. Melko pitkän pätkän kalastelin silti jokivartta, jossa oli mukavia virtapaikkoja ja syvänteitä mutta saaliiksi sain vain pieniä taimenia ja harjuksia, joita ei toki voinut ottaa ruuaksi. Siispä oli tyytyminen meksikonpataan. Onkohan Ravadasköngäs nousueste isommille kaloille? Matkalla joelle oli hauska katsella miten kovasti tuota Karuojaa oli kaivettu.

¨

Rännäystä.

Saunakin piti toki illalla lämmittää. Puuhuolto oli jo vähän vähissä tuohon aikaan vuodesta, koska puita tuodaan ilmeisesti vain talvella isoina rankoina, mutta onnistuimme riipimään jäljelläolevista pölkyistä ja muista saunapuuta sen verran, että saimme löylyt aikaiseksi. Kämpän kohdalla kultapurossa oli sen verran syvä paikka että siitä sai juuri otettua vettä peseytymiseen. Uintipaikaksi siitä tosin ei ollut.

Seuraavana päivänä vielä pienten kaivausten jälkeen koitti lähdön aika. Ylitimme Màttit Ravadas -joen ja lähdimme kävelemään sitä pitkin mutkittelevaa polkua. Màttit Ravadaksen autiotupa oli hyvä eväspaikka ja tupa oli ihan uutuudenkarhea. Puucee tosin haisi siltä, että tuvalla olisi ollut enemmänkin porukkaa ilman kuiva-ainetta... Kunnon tauko pidettiin vielä Ravadasniemen nuotiopaikalla, jossa tapasimme lukiolaiset taas ja kuulimme helikopteritarinan. Jouduimme vähän lapsenvahdiksikin, kun vanhemmat touhusivat noin 6-vuotiaan lapsensa kanssa ja konttausikäinen penska kompuroi nuotiopaikan penkkejä pitkin. Niin vain oli tuokin porukka telttaillut ja retkeillyt useamman päivän Lemmenjoella, joten eipä se perheen hankinta välttämättä harrastusta tapa.

Sitten oli edessä enää Ravadaskönkäällä jokiveneen odottelu, päivällisen syönti ja toki itse könkään ihmettely. Oli sen arvoista! 

Venematka oli melko samanlainen kuin aiemminkin. Mukana oli myös vanhempi saksalainen pariskunta, joiden naurusta ei meinannut tulla loppua kun takaisin Ahkun Tuvalle päästyämme edellämainittu konttausikäinen vauva oli nukahtanut ihan reporangaksi veneeseen, ja pariskunnan mies nosti hänet laiturille meritähden muotoon...

Vähän aikaa siinä tunnelmoitiin ja palautettiin ruotsalaisten tuvan avain, minkä jälkeen etsimme autot ja lähdimme ajamaan Saariselälle. Toki tässä sitten tuli mutka matkaan, kun oma autoni keitti Ivalossa ja jouduin soittamaan vakuutuksen kautta noutajan. Ei auttanut kuin nostaa tarpeelliset tavarat kaverin kyytiin ja jatkaa yhdellä autolla, mistä toki koitui hänelle aika paljon lisää ajoa. Ja itselleni toki uuden retken kolmen viikon päästä, kun auton hajonnut osa saatiin korjattua. Siitä lisää joskus...

UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 4

Tämä on neljäs ja viimeinen osa UKK-puiston vaellusta.

Aamulla sain todeta tehneeni oikean ratkaisun nukkuessani Sarvijoen autiotuvan pihalla sen sijaan, että olisin rymistellyt sisälle. Tuvasta tuli pihalle isä-poika-pari sekä yksin vaeltanut nainen, jota kaikki valittivat sääskien vallanneen tuvan yöllä. Keitin aamupuuroni tuvassa ja totesin näin todella olevan. Koko ajan sai läpsiä hyttysiä hengiltä.

Riippumatto majoitteena herätti kiinnostusta, ja koko konkkaronkka kävikin testaamassa, miltä se tuntuisi nukkua. Tyytyväisistä äännähdyksistä päätellen ainakin joku saattaa hankkiakin itselleen maton.

Sarvijoelta lähdin kävelemään takaisin kohti Aittajärven parkkipaikkaa. Ensin nousin Kaarnepäälle ja harkitsin laskeutuvani Kuotmuttipään jalkaa pitkin Kuotmuttijärville, joiden lähellä oli kartan mukaan portti poroaidassa.

Taas puurajan yläpuolella nousemassa Kaarnepäälle. Keskellä oleva lovi tuntureissa on Pirunportti ja Paratiisikurukin on siellä jossain.

Ilma oli taas mahtava, mutta tunturin laella nousi melko navakka tuuli.

Näkymä UKK:n itäosiin. Osa huipuista on Venäjän puolella.

Kun pääsin Kaarnepään pohjoisosaan, löysin rikki menneen poron kaulapannan (Paksu-Asla). Soitin pannassa olleeseen poromiehen puhelinnumeroon, mutta koska missään ei näkynyt raatoa, niin sain ohjeen vain kantaa pannan roskiin. Lounasta tuulensuojassa keitellessä ilmoittelin myös kotiväelle olevani hengissä ja soitin Luontopalveluihin, että onko Suomujoelle vielä kalastuslupia saatavilla tälle päivälle. Olihan niitä ja lasku lähetettiin sähköpostiin. Odotin mielenkiinnolla puhelinlaskua, sillä liittymäni luuli olevansa Venäjällä.

Tähyilin reittiä Kuotmuttipään jalalle ja Kuotmuttijärvelle ja pohdiskelin sopivaa kulkuväylää. En voinut olla varma, olisiko maastossa minkäänlaista erottuvaa polkua enkä tiennyt millaista maasto noin muuten oli puurajan alapuolella. Lopulta Suomujoen kalastelu alkoi houkutella niin, että päädyinkin kävelemään ihan vain pohjoiseen Kuotmuttipäätä pitkin ja laskeutumaan takaisin Maantiekuruun, jota pitkin pääsisin helposti Aittajärven kahlaamolle ja laavulle sekä leiriin. Kuotmuttipään pohjoispäädyssä oli iso neliskanttinen lohkare, jonka luulin koko reissun ajan olevan kvartsia, johon uponneena on isoja granaatteja. Tällä kivilajilla on kuitenkin oma nimensä, joka on päässyt jo unohtumaan. Joka tapauksessa istuskelin kivellä pitkän aikaa katselemassa pohjoiseen ennenkuin lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Vetämäkurua ja Maantiekurun polkua.

Nytkin kävi niin, että aluksi selkeä polku katosi yhtäkkiä lepikkoon. Jatkoin kuitenkin alaspäin, kunnes pääsin Vetämäkuruun ja lopulta Maantiekurun polulle, jolla näin tutun portin poroaidassa. Jalat alkoivat olla jo aika väsyneet, mutta pääsin lopulta kahlaamolle. Siellä lainasin toista vaellussauvaani miehelle, jonka piti myös ylittää joki. Meidän puoleisella rannalla ei ollut yhtään kahluusauvaa vaan kaikki olivat vastarannalla. Hyvä kahlausreitti oli merkitty vaelluksen aikana oransseilla kivillä.

Suomujoen kalapaikkoja.

Kävelin autolle ja nappasin valtaukselta jääneet pari olutta ja kylmälaukun. Otin kylmälaukkuun vettä joesta ja jätin oluet viilenemään luonnon  jääkaappiin. Jätin rinkankin säilöön ja lähdin kalaan. Päivän matkaksi tuli reilu kymmenen kilometriä, joten voimiakin oli vielä jäljellä kuumasta kelistä huolimatta.

Suomujoki muuttuu tällä korkeudella välillä hidasvirtaiseksi järveksi, välillä kuohuvaksi koskeksi. Lopulta se yhtyy Luttojokeen ja laskee Venäjän puolelle Raja-Joosepissa.

Kirkasvetisessä joessa oli paljon lupaavia kalapaikkoja, mutta sain taas vain pienen taimenen, jonka laskin takaisin. Opin myös, ettei perholla kannata tehdä rullausheittoa alavirrasta ylävirtaan: sivalsin itseäni perhosiimalla kaulaan. Syke nousi hetkeksi korkealle, kun tunnustelin että sainko perhonkin kaulaani. Onneksi en, vaikka perho olisikin ollut helppo irrottaa sillä siinä oli väkäsetön koukku.

Kalastelin jokea alavirtaan päin Mukkaperänjärven yläpäähän saakka. Sitten palailin Aittajärven laavulle syömään. Sinne oli tullut muutaman miehen seurue, joka oli lähdössä seuraavana päivänä kohti Sarvijokea. Availin siinä myös oluen ja juttelimme tulevista ja menneistä reissuista. Jotkut yrittivät kahlata joen yli melkein suoraan laavun kohdalta ja vettä alkoi olla kahlaajien vesirajaan saakka. Huikkasimme, että kahlaamo on parisataa metriä alavirtaan.

Vähän ajan päästä kävin vielä ylävirrassakin päin kalastelemassa, kunnes vastaan tuli sellainen lepikko etten olisi päässyt kuivin jaloin eteenpäin. Pari paikallista ukkoa lähti sähkömoottorin kanssa kalastelemaan tyynelle järvelle ja näky oli kuin maalauksesta.

Aittajärvi.

Jänkäkoirien kohtalo.

Venevalkamassa rantapusikossa oli kolme noin 1-2 kg haukea. Harmitti, että hauki on monen, myös itseni, mielestä edelleen jotenkin "huono" kala. Tämä asenne pitäisi korjata.

Lopulta palailin laavulle ja laittelin riippumaton valmiiksi pienen matkan päähän laavusta. Istuin iltaa muiden vaeltajien kanssa, jotka korkkailivat omia pullojaan kohtalaista tahtia ja pääsinpä kotipolttoisen hirvittävään makuun itsekin. Myös edellämainitut veneilijät istuivat iltanuotiolle ja olihan meillä rattoisaa. Lohjan miesporukka oli vaeltanut yhdessä jo 20 vuotta, joten vinkkejä, tarinoita ja naurua riitti ja hauskaa oli pitkälle yöhön.

Aamulla käppäilin laavulle tekemään nuotiota, kun muutkin alkoivat heräillä. Yksi moikkasi minua makuupussistaan: "Terve, mummo!". Aamupalan jälkeen piti pakata kamppeet ja lähteä autolle ja liikkeelle - taas alkoi ripsiä vettäkin.

Pitkän vaelluksen jälkeen oli vakava tarve päästä pesulle ja saunaan, mutta kohtasin itselleni harvinaisen ongelman: googletin alueen majoituspaikkoja, joissa voisi olla saunoja, mutta minkään niistä sauna ei ollut lämpimänä näin aikaisin, eli lounasaikaan. Yleensä olen liikkeellä liian myöhään.

Lopulta Saariselän Kuukkelista löytyi laatikollinen polttopuuta kohtuulliseen hintaan, ja ajelin valtaukselle lämmittämään saunaa ihan itse. Kelpasi istuskella auringonpaisteessa saunan kuistilla ja ihmetellä hiljentynyttä valtausta. Yksi olutkin oli vielä jäljellä takakontissa. Jossain vaiheessa lähdin ajelemaan kohti Keminmaata ja aurinko paistoi koko matkan.

Saunaa odotellessa.

Minulla ei ole tarjota runollisia loppusanoja, mutta UKK-puistosta jäi vielä paljon näkemättä. Ahnehdin pitkiä päivämatkoja, joten ajallisesti vaellus oli lyhyempi kuin aioin... mutta mitäpä niitä päiviä laskemaan. Kalastus ei oikein sujunut saaliin osalta, joten siinäkin on haastetta tulevaisuuteen.

Känkkyräisiä mäntyjä ei näe enää ihan joka paikassa talousmetsien vallattua alaa. Ne on jalostettu suorarunkoisiksi.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 3

Seuraava päivä alkoi lämpimästi ja söin aamukahvin kanssa vain vähän siemennäkkäriä, koska jostain syystä puuro ei maistunut. Ihmettelin paikkoja ja kalastelin taas vähän, ilman saalista.

Samperintie ylittää Anterijoen. Tukitukkien rippeet näkyvät kuvassa.

Leiritoveri olisi viihtynyt rinkassa mukana, mutta hylkäsin hänet.

Tiirailin kartasta sopivaa paikkaa, josta kiivetä taas avotunturiin Anteripäälle ja löysinkin sellaisen. MUTTA satatonninen kartta teki taas tepposia ja ihan kaikki pienet sulamisvesipurojen synnyttämät korkeuserot eivät näkyneet. Ennen puurajan yläpuolelle pääsyä tarvoin siis melkoisessa pusikossa pieniä mäkiä ylös ja alas. Aurinko myös paistoi kuumasti ja ensimmäistä kertaa tällä reissulla sääskiä ja mäkäräisiäkin oli kotitarpeiksi asti.

Pieni aamiainen ja edellämainittu ympäristö kostautui välittömästi mielialassa ja päätinkin, että heti kun pääsen avarampaan maastoon teen saman tien oikeaa ruokaa, vaikkei matkaa ollut vielä takanakaan juuri mitään.

Ruokaa ja näitä maisemia katsellessa mieli rauhoittuu.

Keittelin pussiruuan, jossa kaadetaan vettä merkkiin X saakka ja odotellaan, jotta saisin nopeaa energiaa Anteripäätä varten. Nuotiopaikka on reilussa 300 metrissä ja Anteripään huippu reilussa 600 metrissä, joten olihan siinä nousemista.

Vuomapää ja Sokostin jonon eteläpäätä.

Anterin rinteet ja Sokostia.

Kiipesin ylös mahdollisimman loivaa reittiä. Edellisellä viikolla saatu kultakuume ja kivikiinnostus piti pintansa ja katselin varmaan jalkoihini yhtä paljon kuin ihailin maisemia. Allaolevassa kuvassa on iso lohkare kvartsia, jonka joskus sanotaan esiintyvän kullan seurana. Kapustarinta vihelteli mennessäni.

Kvartsia Anterin rinteillä.

Anterinpään huipulla oli karua ja tuulista, ja sieltä oli mahtavat näkymät joka suuntaan. Lähdin seurailemaan kaukana alhaalla virtailevaa Muorravaarakanjokea pohjoiseen päin, tavoitteenani laskeutua sopivasta kohtaa sen rantaan ja kävellä takaisin Muorravaarakan autiotuvalle. Mieluiten kuljin kuitenkin mahdollisimman pitkään avarilla rinteillä metsän sijasta. Katselin maisemia, söin välipaloja, otin valokuvia ja söin satunnaisia marjoja. Pohdin, pääsisinkö näkemään näissä maisemissa kotkan (en päässyt).

Jossain Anterin rinteillä. Täältäkin näkyy Pirunportti, jonka läpi olin kävellyt paria yötä aiemmin.

Kiikarointitauko.

Anterin rinteiltä näkyi hyvin Muorravaarakanjoen latvapurot, jotka kimaltelivat auringossa. Ketään muita ihmisiä ei näkynyt missään.

Lopulta jostain Muorravaarakan Purnuvaaran rinteiltä lähdin laskeutumaan kohti jokirantaa. Tunturikoivikossa säikäytin lentoon useampiakin riekkoja, mutta lopulta olin taas UKK:lle ominaisessa vanhassa mäntymetsässä.  Tarkasta sijainnista ei ollut tietoa, mutta tiesin kulkevani oikeaan suuntaan, kunhan vain kulkisin alaspäin. Jossain kohtaa joki ottaisi minut kiinni, ja sen vartta kulkee polku suoraan tuvalle.

Löysin chillailevan menninkäisen.

Siellä täällä maassa näkyi jo hylättyjä kanalinnun pesiä ja vanhojen kaatuneiden kelojen muodot kutkuttelivat mielikuvitusta. Lopulta, joskus, pääsin jokirantaan ja polulle. Parisataa metriä ennen autiotupaa jokirannassa oli myös hieno nuotiokatos, mutta itse jatkoin tuvalle keittelemään ruokaa kaasulla.

Tuvalle päästyäni liottelin jalkoja vähän aikaa joessa ja istuskelin portailla seurailemassa miestä, joka ylitti joen. Sitten aloin keittelemään pastaa, jonka sekaan heittelin kuivattua jauhelihaa, -purjoa ja muita kasviksia. Mieskin alkoi keittämään makaroonia ja jonkin ajan päästä harmitteli, ettei kuivattua nautaa kannattanutkaan säilöä kovin pitkään pakastimessa, sillä se ei jostain syystä enää imenyt vettä itseensä. Tarjosin makaronin sekaan purjoa, joka olikin kuulemma ruuan paras osa.

Jossain välissä juttelimme vielä pihalla jonkin aikaa ja harmittelimme yksinvaeltajan karua kohtaloa, kun ei tahdo malttaa pysähtyä ja tulee kuljettua liian pitkiä päivämatkoja. Hän oli unohtanut ison osan ruuistakin kotiin tai autoon, mutta sai joltain kanssakulkijalta pussillisen makaronia. Jalassakin oli jo haava. Mutta hän oli kuullut mahdollisesta Suomen hienoimmasta telttapaikasta Kuikkapään kainalossa, jonne halusi jatkaa.

Itsekin jaoin tuskan ja päätin jatkaa matkaa takaisin Sarviojan autiotuvalle, jossa vietin ensimmäisen yön. Tällä kertaa skippaisin Paratiisikurun ja valitsisin viereisen Ukselmakurun, joka menee myös samaan suuntaan, mutta hieman kiertoreittiä.

Kiva lämmin Muorravaarakan tupa ei nytkään sattunut tielle sopivaan aikaan vaan ylitin joen ja jatkoin matkaa.

Vähän matkaa Muorravaarakanjoen ylityksen jälkeen metsästä kuului erikoinen vislaus ja jäin katselemaan, mistä oli kyse. Lopulta hoksasin minua tuimasti tuijottaneen viirupöllön poikasen, joten laskin rinkan hetkeksi maahan ja kaivoin kiikarit esiin. Poikasia oli lopulta neljä hyörimässä ja pyörimässä metsikössä. Ne olivat varmaan juuri oppimassa lentämään ja tekivät lyhyitä pyrähdyksiä puusta toiseen - välillä maahankin.

Näkymä Anteripäälle. Taas heräsi se outo tunne, että miten kauas päivässä pääseekään.

Kiipesin taas Ukselmapään rinteille ja kuljin Pirunportin läpi. Siellä oli viileämpää kuin viime kerralla, mutta se kelpasi pitkän kuuman päivän jälkeen.

Pirunporttia toiseen suuntaan.

Ukselmakuru.

Ukselmakuru oli kaunis ja helppokulkuinen. Sen pohjalla kulkevan puron joutui ylittämään aina silloin tällöin, mutta se oli enimmäkseen matala eikä kenkien vaihtoon tarvinnut vaivautua. Tuumasin kuruun tulevan myös paljon marjaa myöhemmin kesällä.

Ukselmakurun päässä polku nousi Hattupään rinteeseen. Polulta poimin allaolevan "timantin", joka on varmaan oikeasti ihan vaan kvartsia. En ole tehnyt sille mitään testejä, koska haluan uskoa löytööni. :)



Hattupään rinteessä aiemmin selkeä polku katosi yhtäkkiä. Etsiydyin jonkinlaista reittiä pitkin taas erään puron varteen. Tiesin puron yhtyvän isompaan puroon, joka yhtyisi myöhemmin Sarvijokeen, jonka rannalla autiotupa on. Puron vartta kulkikin kenties kalastajien tai metsämiesten polkuja, joita ei oltu merkitty karttaan. Ohitin muutamia vanhoja lahonneita nuotiopaikkoja.

Aavemainen nuotiopaikka UKK:n myöhäisillassa.

Taukoa pitäessäni huomasin, että Hattupään pusikoissa tarpoessa rinkkani päällys oli tullut täyteen pieniä vihreitä kirvoja. Ne olivat sinänsä ihan hauskoja, joten annoin olla. Vedensolinan lisäksi kuului vain yksinäisen korpin huutelua.

Lopulta pääsin purojen risteykseen, josta löysin riittävän matalan ylityskohdan, ettei tarvinnut vaihtaa kenkiä. Seuraamani hento polku vahvistui, ja luotin sen johtavan Sarvijoen tuvalle. Muutamia kertoja mietin kyllä, että olenkohan varmasti oikeassa ja harkitsin leiriytymistä metsään ja suunnan pohtimista virkeillä aivoilla. Luotin kuitenkin vahvistuvan polun olevan oikea ja allaolevan siltapuun nähtyäni tiesin olevani oikeassa.

Sarvijoen "silta". Toisin kuin kuvassa näyttää, joki on oikeasti aika syvä.

Yritin muutamia kertoja lähteä ylittämään jokea tuota siltapuuta pitkin, mutta lopulta jänistin ja kävelin reilusti ylävirtaan, jossa oli matala leveä kohta, jota pitkin oli helppo kahlata.

Riippumattopaikka. Sääsket lisääntyivät pikku hiljaa, joten verkko oli tarpeen.

Kello kävi jo keskiyötä, joten en kehdannut mennä kolistelemaan tupaan. Ilmakin oli juuri mukava mattoyötä silmällä pitäen, joten jäin oikein mielellään kosken rantaan nukkumaan. En muista mitä tein iltapalaksi, mutta isoa ruokaa en enää syönyt Muorravaarakan tuvan jälkeen.

Unta ei tarvinnut vieläkään houkutella. Päivän matka oli noin 18 kilometriä. Hups.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 2

Vielä aamullakaan Anterinmukkaan ei tullut muita. Laittelin rinkan kasaan, keittelin aamukahvit ja päätin pitää Anterinjoella kalastuspäivän ja olla tuvalla toisenkin yön.

Hyvää tilaa opetella heittämään perhoa.

Pakkailin päiväreppuun juomapullon ja evästä ja otin mukaan sekä virvelin että perhovavan. Käppäilin jokivartta alaspäin Kaarreojan risteykseen saakka. Siitä kun olisi jatkanut jokivartta kohti itärajaa, olisi päässyt vanhalle rajavartioasemalle ja juorut kertoivat, että siellä olisi mahdollista ladata sähkölaitteitakin. Liekö totta, en tiedä. Tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt sinne. Näin maastopyörän jälkiäkin jokivarressa.

Sain perholla(!) muutaman sormen mittaisen taimenen ja näin joitain pienehköjä kaloja, mutta syömäkokoisista en tehnyt havaintoja.  Harjoittelin taka- ja rullausheittoja, mutta tekniikassa oli vielä parannettavaa. Palailin tuvalle pitämään lounastaukoa.

Päikkäripaikka.

Lounaan päälle viritin riippumaton mäen päälle kosken partaalle ja otin päiväunet auringossa. Jossain vaiheessa tuvalle tuli nainen, joka oli liikenteessä laavuteltan kanssa ja seuraillut alueen lintuja jo pidempään. Hän tai edellispäivän mies Muorravaarakasta kertoi naiskaksikosta, joka oli nähnyt karhun Vongoivan metsissä.

Lähdin kalastamaan vielä tuvalta ylävirtaan. Joka puolella oli kosolti todella houkuttelevan näköisiä syviä lompareita, mutta kalaaa ei löytynyt vaikka valehtelematta käppäilin varmaan yli kilometrin ylävirtaan kalastaen kaikki kiinnostavan oloiset paikat.

Anterinjoen vartta.

Jossain vaiheessa myönsin tappioni ja lähdin takaisin tuvalle. Luen aina tupien vieraskirjat kannesta kanteen. Niin tein nytkin ja ihmettelin tarinoita talviöistä tuvalla, välikatossa henganneesta näädästä ja vaeltajien raportoimista poronraadoista. Paljon tapahtuu erämaassakin, vaikkakin hitaaseen tahtiin. UKK-puistossa tuntuu liikkuvan talvisin paljon tsekkejä suksilla.

Sitten aloin tutkia omaa karttaani ja pohdin, ettei Sanbergin eli Samperin tietä pitkin olisi kuin kuutisen kilometriä Anterinjoen nuotiopaikalle. Ahneus voitti jälleen joten kasailin rinkkani ja lähdin.

Samperin tie on tielinja, joka aikanaan vedettiin, jotta Lapin savotoilta saataisiin kuljetettua puuta uittoihin. Käytännössä se on mönkijäpolku, jota oli tylsää mutta nopeaa kävellä. Välillä sateli, mutta silti muutamissa paikoissa oli pakko riisua rinkka ja pysähdellä kalastamaan - yhtä hyvin tuloksin kuin aiemmin päivällä. Tien varrella näkyi entisten tukkikämppien tai niiden runkojen jäänteitä.

Perillä nuotiopaikalla odotti puuvaja ja nuotiorinki, sekä mäntyjä, joihin sai juuri mukavasti viriteltyä riippumaton. Sain kuunnella laajalta alueelta keräytyvien latvapurojen solinaa ja ihailla keskiyön auringossa paistattelevia tuntureita ja niiden rinteiltä kertyviä sadepilviä. Suunnilleen nuotiopaikan kohdalla joessa oli tukkeja, jotka olivat osa Samperin tienpohjaa.

Anterinjoen nuotiopaikka.

Puut olivat enimmäkseen kosteita ja sainkin pannuihini katu-uskottavan kiiltävän nokipinnan. Sytyttelyssä ja nuotion ylläpidossa oli hommaa, mutta sain kuivattua kenkiä jonkin verran samalla kun laittelin tavaroita sateensuojaan puuvajaan.

Anterinjoen latvoja ja aurinkoa.

Ruokaa ja lämpöä.

Tuntureilta nousee kosteutta.

Sain viriteltyä tarpin riippumaton päälle niin, että näin kuin näinkin maisemia riippumatosta. Yksittäisiä sääskiä tuli ihmettelemään, mutta sääskiverkon sisällä suojassa ollessa sääsken ininästäkin tulee vain nukuttavaa taustakohinaa.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4