Yksinvaellus Käsivarressa osa 8: Saarijärveltä Kilpisjärvelle & loppuanalyysi

Osa 1 - Valmistautuminen
Osa 2 - Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 - Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 - Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 - Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 5 - Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 6 - Meekonjärveltä Kuonjarjohkalle
Osa 7 - Kuonjarjohka-Saarijärvi
Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Päivämäärä 17.8.2017

Tästä aamusta ei olekaan muistiinpanoa heräämisajasta. Olin vaihteeksi päivän viimeisiä lähtijöitä. Rupattelimme vielä Oulu-naisen kanssa pitkät pätkät, koska hänelläkään ei ollut kiire, sillä kalastuspäivä oli edessä. Hän ja Sumu spekuloivat minustakin tulevan "elinkautislainen" Käsivarteen. Katsotaan. :) Olin itsekin ajatellut pitäväni vielä yhden kalastuspäivän, mutta sää oli taas tosi tuulinen heti aamusta, joten en pitänyt sitä enää kovin realistisena. Jossain vaiheessa jäin yksin tuvalle ja lueskelin Tieteen ja taiteen tunturit -kirjaa aamukahvia juodessani. Olin aiemmin poiminut Gahperusvaaran ylängöltä ("Rohanista") fossiilikiven ja bongasin kirjasta kuvan minun silmääni ihan vastaavanlaisesta kivestä. Kyseessä oli jonkinlainen fossiloitunut madon "elämä". Ei siis matoja itsejään, vaan niiden jälkiä. Sellaisia oli aiemmin löytynyt Saanan lähistöltä. Kirjoittelin tutkimusasemalle sähköpostin ja lähetin kuvan omasta kivestäni. Se herätti kiinnostusta lisäkuvien ja tarkemman sijainnin pyytämisen verran, mutta muuta ei ole kuulunut. Kivi odottelee kirjahyllyssä kohtaloaan.

Matofossiili.

Saarijärven tupa. Taustalta olevilta tuntureilta laskeuduin edellisenä päivänä.

Lopulta olin vitkutellut tarpeeksi ja lähdin liikkeelle. Ajattelin käveleväni Kalottireittiä pitkin Kilpisjärveä kohti ja sen jälkeen Saanan ja Iso-Jehkaksen välistä Retkeilykeskukselle. Ihan ilman kalastamista en päässyt, sillä kaarsin Saarijärven etelärannalle "kuivattamaan telttaa". Olin pakannut sen muutamaa päivää aiemmin aamukasteessa, joten pystytin sen pieneen rinteeseen tuulensuojaan ja siirryin heittelemään polun lähistölle. Mitään en saanut ja Norjan puolelta iski hyvä sademyräkkä, joten teltan kuivatuskaan ei lopulta onnistunut. Odottelin kuitenkin sadekuuron menevän ohi ja annoin tuulen ja auringon kuivata pahimmat kosteudet, purin teltan ja lähdin taas liikkeelle. Kävin kääntymässä pienellä saarekkeella Norjan ja Suomen rajalla katsomassa rajakylttiä. Tällä kertaa reitillä oli kivien sijasta runsaasti kosteaa rinnesuota ja mutaa.

Teltta kuivumassa. Taustalla Norja.

Raja. Kuvasta sitä ei näe, mutta paikka oli pieni niemi.

Täällä reitti kulkee jonkin verran Norjan puolellakin - kuulemma Kekkosen toiveesta. Suomen puolelle palattuani pohjoispuolelleni jäi Másetjávri, josta olin jutellut Oulu-naisen kanssa. Vastarannalla oli hiekkasärkkiä, jotka olisivat voineet olla hyvä leiripaikka, jos olisin vielä halunnut yöpyä maastossa. Kävin järven rannalla pyörähtämässä ja ajattelin edes syödä sen rannalla, vaikken leiriytynytkään. Kello kuitenkin oli jo reippaasti iltapäivän puolella ja olin jo alkanut haaveilla Retkeilykeskuksen pizzasta. Soitin jopa sinne kysyäkseni, mihin asti keittiö on auki. Ravintola sulkeutui kuulemma jo hyvissä ajoin, joten luovutin sen(kin) suunnitelman kanssa ja päätin jatkaa matkaa Kalottireittiä pitkin luontokeskukselle ja etsiä leirintäalueen jostain Kilpisjärven keskuksen mökkikylästä. Sellaisesta, josta saisi pizzaa.

Kun Saana alkoi näkyä lähietäisyydeltä ja ylitin taas Tsahkaljärveen laskevan puron, alkoi tuntua että vaellus on oikeasti lopussa. Onneksi vastaan tuli vielä alkupään mahtavat tunturikoivikot ja ilmakin lämpeni ja tyyntyi. Lopulta pääsin luontokeskukselle. Jalat olivat taas kipeät, mutta kävelin silti kävelytietä kohti kylää ja eksyin Tundreaan, joka tuli lähes ensimmäisenä vastaan. Sieltä sai 20 eurolla telttapaikan, johon kuului saunan käyttö, sekä ravintolasta pizzaa. Kävin laittamassa leirin pystyyn ja ostamassa Kilpishallista virvokkeita ja karkkia. Sitten menin pizzalle ravintolaan. Kun olin lähdössä, löysin tuttuja: Kuonjarjohkalta tuttu seikkailijapariskunta yöpyi myös Tundreassa ja he olivat juuri aloittamassa illallista. Rupattelimme pitkät pätkät, mutta sitten he alkoivat saada pöytään viiniä ja minua poltteli jo saunassa käynti. Olo oli todella törkyinen, kun olin tarponut useita päiviä peseytymättä. Seuraavana päivänä pariskunnan nainen kommentoikin painokkaasti jotain puhtaista hiuksistani - voin kuvitella eron.

Tuttua kotoisaa tunturikoivikkoa.

Saana tuli taas näkyville.

Saunassa sain olla yksin, mutta leirintäalueella yöpyi myös pari hollantilaista naista, jotka neuvostani näkivät jopa revontulia yöllä. He käyvät kuulemma lähes joka talvi hiihtovaelluksella Suomen Lapissa. Suomessa sen vuoksi, että tuvat ovat parhaassa kunnossa tällä puolella rajaa. Itselläni revontulet jäivät väliin, sillä olin niin väsynyt. Nukahdinkin nopeasti vaihteeksi telttaan monen yön autiotuvissa nukkumisen jälkeen.

Kylänraitilla taas.

Viimeinen leiri Tundrean pihassa.

Viimeisen päivän kävelyreitti.

Seuraavana aamuna (18.8.2017) keittelin vielä viimeiset pastat trangialla ennen kuin purin teltan. Tundrean ravintolalla odottelin bussin tuloa aamukahvia juoden ja juttelin joidenkin paikallisten kanssa. Tai no, toinen oli vaeltamassa Lapissa, koska oli sillä hetkellä kodittomana. Ostin häneltä perhoja, jotta hän pääsisi bussilla seuraavaan kohteeseen. Toinen oli sisustajana ja juttelimme Tundrean tulevaisuuden suunnitelmista. Sitten sattui onnenpotku, nimittäin Saarijärveltä tutut Jukka (PEKKA) ja Asla-koira olivat lähdössä asuntoautolla samoihin aikoihin kohti etelää ja tarjosi kyytiä. Näimme vielä kerran seikkailijapariskunnan, jotka rapsuttelivat Aslaa ja jatkoivat sitten matkaa Inariin melomaan. Tällä hetkellä he taitavat olla jossain päin Uutta-Seelantia, melomassa edelleen. :)
Automatka sujui huipusti, kunhan saimme musiikit toimimaan. Teimme vahingossa pidemmän reittivalinnan ja lähdimme Rovaniemen kautta etelään, mutta se ei haitannut liikaa. Pääsin ihan kotiovelle saakka ja J&A tulivat kahville ennen matkan jatkoa, keskelle isoa sukulais- ja koiralaumaa. Myöhemmin illalla pääsin taas saunaan.

Jälkisanoja 19.12.2017

Sainpas raportin ennen joulua valmiiksi... Riisipuuroa keitellessä on hyvä muistella vaellusta ja maistaa tilkka samaa viskiä, jota oli vaelluksella mukana. Glenfiddich, tunnistajille.
Väitän, että vaeltaminen on yksi parhaita tapoja päästä oravanpyörästä eroon. Kun paikan valitseee oikein, niin puhelin ja netti eivät toimi vaikka haluaisi. Itselläni ainakin säilyi viikkoja, ehkä kuukausia, paljon rennompi olo ja asenne kaikkeen. Kun jatkuva taustakilinä poistui, fiilis terävöityi. Ainoa harmitus oli se, että vaellus kesti "vain" viikon ja mielessä pyöri ja pyörii vieläkin jo tulevan vuoden pidempi reissu. Yksin lähteminen oli minulle todella hyvä ratkaisu, sillä minkään suhteen ei tarvinnut tehdä kompromisseja. Muihin vaeltajiin tuli myös otettua kontaktia paljon avoimemmin ja koettua huippuja juttuja yhdessä. Reittiin kuului tälle reissulle sopivasti omaa suunnistusta ja polulla kävelyä.

Ja ne varpaat... silloin kun ne eivät olleet kipeät, ne olivat tunnottomat. Vaelluksen jälkeenkin ne kipeytyivät aika helposti ja tunto oli pysyvästi poissa ainakin pari kuukautta. Nyt, 4 kuukautta myöhemmin, tunto on onneksi palautunut lähes täysin normaaliksi. Kävin fysioterapeutilla pari kertaa ja pohdimme mistä vaiva saattoi johtua. Sain tehtäväksi harjoitteita, joilla toivottavasti ehkäistään tulevat hermovauriot. Onneksi varpaat olivat ainoa isompi vaiva eivätkä ne estäneet matkantekoa, vaikka välillä mieli tekikin pysähtyä.

Suunniteltu reitti ei aivan toteutunut ja Toskaljärven sekä Saivaaran huiputuksen väliin jääminen harmittaa hieman. Silti uskon, että niiden skippaus oli järkevää. Kalastuspäivä tuli sopivaan väliin ja sushit olisivat jääneet tekemättä, jos olisin jatkanut vielä Toskaljärvelle. Enkä tiedä miten kivulias Saarijärvelle kävely olisi sujunut, jos alla olisi ollut vielä 1-2 lisäpäivän vaellukset. Onneksi suunnitelmat on tehty muutettaviksi ja nyt on ainakin odotettavaa tuleville reissuille.
Vaelluksen jälkeen olen hankkinut lämpimämmän makuupussin (Warmpeace Viking 600), jota olen testannut sen verran, että olen nukkunut parvekkeella pari yötä pikku pakkasella. Lämpötila tuollaisella pussilla on kyllä aivan eri kuin vanhalla kesäpussillani teltassa.

Yli jääneet ruuat.

Varusteita ja vaatteita oli mukana sopivasti, jos ylimääräisiä vesipulloja ei lasketa. Kaikki vaatteet olivat käytössä, myös lämpimät. Kevytuntuvatakki oli ylivoimainen voittaja, sillä siitä sai pehmeän tyynyn ja se lämmitti kylminä iltoina. Korvatulppiakin käytin useina öinä. Yllä näkyy, minkä verran ruokaa jäi jäljelle. Noilla olisi pärjännyt vielä ainakin 3-4 päivää, mikä lienee ihan kohtuullinen hätävara. Koko kasa lähti kiertoon Mikolle, joka oli lähdössä myös Käsivarteen vaeltamaan seuraavalla viikolla. Vein ruuat teltan palautuksen yhteydessä ja juttelime olosuhteista. Mikko ja vaellusseuransa saivatkin niskaan aivan kunnollisia lumimyräköitä, joten minulla ja muilla kävi säiden suhteen tuuri.

Kiitos Mikolle teltasta ja Lassille edelleen trangian lainasta ja teknisestä tuesta raportin teossa. Kiitos vanhemmilleni, jotka kuskasivat minut Rovaniemelle ja Jukalle, jonka kyydillä pääsin koko matkan kotiin. Kiitos kaikille itsensä tunnistaville tavatuille ihmisille, oli huippua! Ja suurkiitos itselleni, että lähdin. Lähden uudestaankin.

Yksinvaellus Käsivarressa osa 7 - Kuonjarjohka-Saarijärvi

Osa 1 - Valmistautuminen
Osa 2 - Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 - Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 - Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 - Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Osa 6 - Meekonjärveltä Kuonjarjohkalle
Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Päivämäärä 16.8.2017

Seuraavana aamuna herättiin taas auringonpaisteeseen ja siihen, että edellisenä iltana näkemäni porotokka oli päättänyt vaeltaa alas rinteiltä. Aivan pieniä vasojakin juoksenteli aikuisten porojen jaloissa, kun ne söivät pihasta ruohoa ja jatkoivat matkaa Kuonjarjohkan yli jonnekin. Ne pyörivät tuvan ympärillä varmaan vartin-puoli tuntia ja ihastelimme niitä porukalla tuvan ikkunoista.

Kuonjarjohkan tupa aamuauringossa.

Aamukahvilta oli taas aika lähteä matkalle... olin viimeisten lähtijöiden joukossa. Aioin kävellä suurin piirtein suoraa reittiä Saarijärven tuvalle, mutta siinä auringonpaisteessa puroa seuraillessa oli kuitenkin pakko lähteä katsomaan, miltä näyttää vähän polusta pohjoiseen sijaitseva Duolljehuhputláttu-järvi (láttu taitaa jo itsessään tarkoittaa jonkinlaista lampea, mutta menköön). Sehän olisi vain 3-4 kilometrin lisämatka. Joten kun Kuonjarjohka kääntyikin Kalottireitiltä kohti pohjoista, niin käännyin minäkin. Seuraavalla kerralla kyseiselle järvelle kannattaa mennä joen "pohjoispuolta", itse menin länsi-/eteläpuolelta ja siellä oli jälleen yksi pitkä kivikko, joka piti ylittää. Se kuitenkin palkitsi. Duolljehuhputláttu on hiekkapohjainen ja ainakin tuolloin matala järvi. Sen itärannalla olisi ollut hyvä leiripaikka ja lämpimällä kelillä siellä olisi voinut vaikka uida kuin missäkin rantalomalla. Toki voi olla, että korkean veden aikaan hiekkaranta ei olisi ollut näkyvillä, en tiedä. Mieleen jäi silti vahvasti kuva yöttömästä yöstä lammen rannalla. Ehkä vielä joskus...

Rinkka ja leiripaikka melkein näkyvät.

Söin rannalla pastaa ja kiersin lammen nopeasti kalastellen ympäri. Nopeasti siksi, että tuuli päätti jälleen syltyä sellaiseksi että heittäminen oli melkein mahdotonta. Sainpa silti näköhavainnon yhdestä vaaleanvärisestä raudusta, joka nappasi heittämääni lippaan. Lammen länsipäästä laskee Norjan puolelle Duolljehuhputjohka. Nyt se oli melkein rutikuiva, mutta alkukesästä varmaankin aika eläväinen. Täälläkin näkyi yksittäisiä poroja ja huuteleva tiira. Pääsin takaisin rinkalle ja olin vähän turhautunut kovan tuulen vuoksi. Söin nuudelit, kokosin kamppeet kasaan ja lähdin takaisin kohti Kalottireittiä - tällä kertaa sitä vähemmän kivistä reittiä. Siellä puron vartta tarpoessa jonkin tavaran irrotessa rinkasta tajusin, että ensimmäistä kertaa koko reissulla minua ärsytti. Sitä ei vain meinannut tunnistaa, kun ei ollut ketään kehen purkaa sitä. Harmitti, että olin tullut tänne saakka ja navakka tuuli haittasi suunnitelmia. Totesin kuitenkin tämänkin olevan osa kokemusta ja muistutin itseäni siitä, miten siistillä reissulla olen ja pääsinkin ärtymyksestä osittain eroon.

Kevyempi reitti takaisin Kalottireitille.

Palasin Kalottireitille ja ylitin Kuonjarvaaran, jonka jälkeen reitti alkoikin laskeutua reippaasti kohti Saarijärveä. Näkymät olivat mahtavat, kun aurinko paistoi pilvien välistä ja mäeltä näkyi kauas Norjan puolelle. Rinnettä laskeutuessa jalkakivut alkoivat taas haitata: ukkovarpaita kirveli ja poltteli, toinen kantapää oli kipeä ja mikään asennon tai nauhojen löysääminen/kiristys ei auttanut. Kokeilin laittaa rakkolaastarin kantapäähän helpottamaan painetta, mutta se ei nyt auttanut tähän vaivaan. Rakkoja tai hiertymiä ei onneksi ollut eivätkä kengät olleet varpaistakaan liian pienet. Piti vain jatkaa matkaa.

Matka Saarijärvelle ei ollut enää kovin pitkä, mutta Saarijärven ympäristöä kirotaan yleisesti, koska se on tosi kivikkoinen ja nyt siellä oli myös aika märkää ja polku oli risteillyt vähän minne sattuu sen mukaan, missä kulloinkin oli (ollut) kuivinta. Mietin, mitenköhän yksi edellistuvan naisista oli selvinnyt täällä kipeine lonkkineen... Valehtelematta kivikossa sai loikkia pitkästi toista kilometriä. Kiitin taas vaellussauvoja olemassaolostaan: niiden kanssa oli hyvä hyppiä seiväshyppyä.

Korkealta Kuonjarvaaran ja Duolljehuhputin välistä näkee kauas. Saarijärvi häämöttää tuolla keskellä.

Vähän ennen kuin pääsin Saarijärven tuvalle, alkoi sataa. Sitten saavuin vihdoin tuvalle, jossa oli jo melko täyttä ja Sumun tuttu huudahdus ja kalatyttötarinat kajahtivat korviin jo ennen kuin pääsin eteistä pidemmälle ("edellisellä kerralla oli kolme nälkäistä miestä odottamassa kalaa, nyt meitä on jo viis!"). Kello oli noin kuusi illalla. Valtasin laverilta jonkin nurkan ja lähdin uittamaan polttelevia jalkojani jäätävässä järvessä. Kalassakin toki kävin tuvan ympäristössä. Se vaikutti ihan lupaavalta, mutta mitään ei napannut eikä sateessa kovin pitkään huvittanutkaan olla kastumassa. Kivetkin olivat liukkaita enkä uskaltanut kipeillä jaloilla hypellä heittopaikoille kovin kauaa.

Tuvalla oli monenlaista väkeä. Oululainen vanhempi nainen, joka oli käynyt kolme viikkoa pois tunturista ja tullut jo takaisin Käsivarteen kalastelemaan; virolainen kaksikko, joka lähti vielä jatkamaan matkaa (toisella oli mukana vain kertakäyttösadetakki...); mieskaksikko, joka oli käynyt pikamarssin Haltilla; yksin vaeltava nainen, joka oli ensimmäistä kertaa vaeltamassa ja aikoi jatkaa hissukseen Haltille, sekä vielä minun ja Sumun lisäksi mies koiran kanssa, he olivat tulleet Salmikurun ylös... Se oli ilmeisesti vastannut mainettaan. Muitakin kävi pyörähtämässä, mutta he siirtyivät telttaan. Ei laverille olisi enää helposti muita mahtunutkaan. Hätävarana kuulemma laverin allakin on nukuttu.

Saarijärvellä netti alkoi yhtäkkiä toimia, joten jonkin aikaa piti vastata kotoa tulleisiin raportointipyyntöihin. Syötiin iltapalaa, viihdytettiin Asla-koiraa (joka makoili enimmäkseen kiltisti laverin alla) ja laitettiin yöpuulle jo ennen iltakymmentä. Kuvia tuli otettua päivän aikana vain vähän, mikä hieman kuvastanee tunnelmaa.

Päivän reitti. Matkaa kertyi noin 13 km.

Yksinvaellus Käsivarressa osa 6 - Meekonjärvi-Kuonjarjohka

Osa 1 - Valmistautuminen
Osa 2 - Kilpisjärvi-Paihkasjärvi
Osa 3 - Paihkasjärvi-Siedjonjärvi
Osa 4 - Siedjonjärvi-Meekonjärvi
Osa 5 - Kalastuspäivä ja sushi-ilta
Päivän reitti (myös kuvana jutun lopussa)
Alkuperäinen reittisuunnitelma
Lopullinen reitti

Aamulla noustiin taas ihmeellisesti  kymmenenen korvilla ylös syömään aamupuuroa ja juomaan kahvia. Pojat lähti hyvästien jälkeen Käsivarren urbaanilegendalle eli Urtashotellille, itse taas halusin tutkailla Bierfejohkan rantoja ja Sumun ohjeiden perusteella päädyin osapuilleen suunnitelmaan, että kävelisin Bierfejohkan vartta melkein Bierfejärvelle saakka ja siitä ylös Kahperusvaarojen ylängölle ("satula"), jota pitkin takaisin etelään Kalottireitille ja lopulta Kuonjarjohkan autiotuvalle. Saisin kulkea taas vähän autiompaa reittiä ja illaksi pääsisi kuitenkin tuvalle nukkumaan. Bierfejohka näytti kartalla mukavalta kalastettavalta, mutta tuvalla spekuloitiin liekö joessa kalaa, koska Meekonjärven tuvan vieressä joessa on iso putous, josta kalat eivät välttämättä pääse ylös. Sumu aikoi jatkaa kenties Kuonjarjohkalle, kenties pidemmälle.

Adios, Meekonjärven tupa.

Lähdin sitten  liikkeelle kohti Bierfejärveä. Siellä täällä kokeilin heitellä, mutta kalaa ei näkynyt ja oli tosi tuulista. Joen varrella mutkitteli enemmän ja vähemmän maastosta erottuvia mönkijän jälkiä ja tarvittaessa joki olisi ollut helppo ylittää. Maastokin oli helppokulkuista. En kerennyt vaeltaa kovinkaan kauas, kun Norjan puolelta nousi nöyrryttävän näköinen sadeseinämä. Ensimmäisen sellaisen lähestyessä otin ihan asentopaikan ja peitin itseni ja tavarat sadeviitalla, valmiina olemaan aloillani jonkin aikaa. Onneksi paljastui, että nämäkin ovat vain kuuroja, vaikka pahalta aluksi näyttikin.

Tuuli niin paljon, että iso sadeviitta olisi lähtenyt matkalle, jos en olisi pitänyt kiinni.

Esimerkki sadekuurosta.

Kalasta en tehnyt koko matkalla lopulta havaintoja, mutta yhdessä lampareessa pesi kalatiira, joten toivoa on. Mitä pidemmälle jatkoin, sitä kivisemmäksi maasto pikku hiljaa tuli, ja en lopulta edes käynyt Bierfejärven rannalla vaan se jäi kauas alapuolelleni. Senkin rannalla näytti olevan leiri jollakulla ja missä maisemissa; jylhiä tuntureita näkyi joka puolella ja Bierfejohkan "laakso" jatkuu Meekonjärvelle saakka.

Saivaaran huippu näkyi pitkään.

Kiviä riitti täälläkin. Kulkeminen oli kohtuullista, kun katsoi eteensä.

Nousin ylemmäs tunturiin ja jossain vaiheessa tuuli oli niin navakkaa, että karttaakin uskalsi lukea vain jos kohdalle sattui jyrkkäseinäinen kuoppa, josta oli tuulensuojaa. Välillä vihmoi vettä. Jännitti, miten huomaan missä kohtaa pitää kääntyä etelään päin, mutta näkyviin tullessaan satulan ja Kahperusvaarojen huippujen ero oli niin selkeä, että sinne avautui suorastaan väylä.

Sain "tyytyä" Bierfejärven näkemiseen yläilmoista. Oikeasta laidasta Bierfejohka lähtee laskemaan kohti Meekonjärveä. Joen niskalla oli jonkun leiri.

Satulalla. Kuvauspaikan ja keskellä näkyvän huipun väliin jää äsken kuljettu laakso.

Korkealta näkee kauas. Keskellä näkyvä järvi on todennäköisesti Riimmajärvi.

Pysähdyin tauolle pienen lammen rannalle ja näinkin vihdoin reissun ensimmäiset porot lähietäisyydeltä. Poropari huomasi myös minut. Ne jolkottivat lähemmäs, mutta turvallisesti lammen toiselle puolelle ja töllistelivät siellä kunnes kyllästyivät. Aioin laittaa siinä rannalla ruokaakin, mutta vaarojen takaa nousi taas iso sadepilvi, joten söin vain välipalapatukan ja jatkoin matkaa.
Vähän ennen kuin satula alkoi laskeutua alemmas, vastaan tuli lähes täysin pyöreä lampi. Aukealta vehreältä rinteeltä löytyi lopulta kokonainen porotokka, varmaan kymmeniä-satakunta poroa tekemässä porojuttuja iltapäivän auringossa. Yritin kiertää ne kunnioittavan välimatkan päästä, mutta siltikin muutamat lähtivät juoksentelemaan karkuun. Kännykkäkin alkoi yhtäkkiä kuulumaan ja siihen piippasivat neljän päivän mainosviestit ja kotoakin pari viestiä. Minusta ei ollut kuulunut muutamiin päiviin mitään, joten aika painokkaasti pyydettiin tilanneraporttia. Sain myös säätiedotusta kaverilta.

Töllistelijät.

Turisti. Ei tarvitse kulkea liian nopasti, kun pysähtelee touhuamaan vähän väliä jotain ihan muuta.

Pyöreä lampi.

Porojen piilopaikka löytyi.

Muutama sata metriä ennen Kalottireitille palaamista näin erikoisen kivimuodostelman, joka minun mielikuvituksellani näytti haudalta? Ympärillä olisi voinut olla sodan aikaisia asemapaikkoja, mutta enpä tiedä miten Lapin taistelut näillä rinteillä menivät.

Lepääkö tässä joku?

Kalottireittiä pitkin oli enää lyhyehkö haikkailu Kuonjarjohkan tuvalle. Varpaisiin (ja toiseen kantapäähän) sattui taas aika huolella ja välillä piti pysähdellä istuskelemaan ja lievittämään polttelua. Mutta pääsin perille tuvalle, jossa oli vielä tilaa. Siellä oli kerrossänkylaverit ja niissä oli patjat! Melkoista luksusmatkailua. Sumu olikin siellä jo odottelemassa ja kertonut kaikille "kalatytön" tulosta, kun joku osasi minua jo silläkin nimellä kutsua.

Mieleenpainuvinta Kuonjarjohkan tuvalla oli tuvan edessä ollut syvä suvanto, jossa ui pieniä rautuja kirkkaassa vedessä valkoreunaiset evät vilkkuen. Sen lisäksi paikalla oli suomalais-brittiläinen 60+v pariskunta, joka oli mennyt vasta naimisiin ja tullut Lappiin häämatkalle. He olivat käyneet katsomassa Toskaljärven luolaa ja palaamassa Kilpisjärvelle. He olivat tavanneet luolasukellusmatkalla... Lifegoals. Heittelin vähän aikaa lippoja pikku rauduille, söin iltaruuan, juttelin muiden tupalaisten kanssa ja kiipesin orrelle nukkumaan. Tämä vaellus alkoi käydä jo mökkeilystä.

Päivän reitille tuli matkaa reilu 15 km. Liikeellä noin 11-19:30, sillä tarkkuudella kuin tuli seurattua.

Päivän reittiarvio kuvana.