16 - Mangrovemetsä

Tästä haluan vielä ehdottomasti kirjoittaa, vaikka aika kultaakin jo muistoja. Tälle retkelle olisin nimittäin lähtenyt vaikka pahemminkin tautisena - jokiretkelle näkemään mangrovemetsää ja jokisuistoa.

Joël saatteli meidät matkaan katetulla pitkällä matkaveneellä.

Maisemat muuttuivat heti erilaisiksi kun pääsimme jokisuistoon. Yhdellä meistä oli kiikarit ja näimme paljon erilaisia lintuja. Rakonokkien parvi herätti suurinta intoa.

Mangrovemetsät jokisuistossa ovat suojeltuja, mutta opetuksellisiin tarkoituksiin metsään oli hakattu pieni aukko, johon pystyimme ajamaan veneellä sisään. Saimme nähdä, miten tiheässä mangrovet kasvavat, kuinka ne lisääntyvät (tiputtamalla veteen pistokkaita, jotka siirtyvät veden mukana uusiin paikkoihin). Näin täällä mangroverapuja ja suosikkejani LIEJURYÖMIJÖITÄ, jotka pomppivat menemään veneen keulassa.

Pysähdyimme "suolakylään".

Oppaamme, joka on käynyt myös Suomessa, selitti kuinka suolaa valmistetaan perinteisin menetelmin. Kylän miehet ovat lähteneet pääasiassa kalaan naapurimaahan. Naiset ja vanhemmat miehet ovat jääneet tänne tekemään ja myymään suolaa.

Jokisuiston suolaista savea lapioidaan tällaisiin puisiin koreihin. Saveen kaadetaan vettä, johon suola liukenee ja lopulta se valuu viereiseen astiaan.

Suolainen vesi otetaan talteen ja suola erotetaan vedestä keittämällä erillisessä vajassa. Paras kuvaus vajalle on mielestäni sauna. Tässä annetaan suolamaistiaisia. Täällä maistatettiin myös käsintehtyä kovaa toffeeta, jolla itse sain irrotettua yhden hammasrautojen kiinnikkeen... Onneksi sain nopeasti vastauksen Suomesta, ettei sille tarvitse tehdä mitään, ellei häiritse liikaa.

Rannoilla huomion varastivat ihka-aidot viittojaravut! Toinen niiden saksista on iso ja valkoinen, ja sitä heiluttelemalla viestitään lajitovereille. Ravut ovat arkoja ja hävisivät koloihinsa heti uhkan havaitessaan. Niitä kuitenkin näkyi täällä ihan kymmenittäin.

Matka jatkui paikkaan, jossa joki laskee mereen. Tää kantamus oli näyttävä. Ja joen ja meren yhtymäkohdassa meri tyrskysi alati.

En tiedä mitä rapuja nämä ovat, mutta näitä näkyy aina Avarassa luonnossa.

Pieniä tällaisia valkoisia kiinteitä kappaleita näkyi joka puolella huuhtoutuneena rantaan. Jokisuistossa kokoa oli jo kymmeniä senttejä. Joku paikallinen osasi kertoa, että nämä olisivat seepioiden tai muiden pääjalkaisten tukirankoja? Muoto ainakin sopisi... Erään vanhan miehen näin kerran hotellin rannassa keräilevän näitä, ja huonolla ranskan taidollani ymmärsin hänen keräävän niitä "lääkkeeksi", koska nämä sisältävät paljon kalsiumia.

Ihminen ja luonto...

Pääsimme perille ennen auringonlaskua, mutta ei kommelluksitta. Pari kertaa lähes sammuneella veneellämme osuimme nimittäin paikallisen kalastajan kalaverkkoon ja jäimme siihen jumiin. Kalastaja ja hänen poikansa tulivat sauvoen puunrunkoveneellä selvittämään asiaa. Me suomalaiset pysyimme viisaasti hiljaa, kun verkkoa leikeltiin irti perämoottorista.

Jalkapallomies-Joël oli saanut päivän aikana terveispaidan Suomesta. "Ei mitään hätää!"

Aurinko ei laske meren horisonttiin vaan jo aiemmin pölypilven taakse.

Seuraavana aamuna lainasin naapurilta kiikareita ja lähdin kiikaroimaan rapuja ja lintuja läheiseen rämeikköön. Kaverini Timo liittyi seuraan ja päädyimme lopulta etsimään banaanipuita, joita kuulimme olevan viereisessä kalastajakylässä. Meille järjestyi "opas", joka näytti sekä banaanipuut että esitteli hylättyä portugalilaisten linnoitusaluetta, joka alkoi hiljalleen olla raunioina.

Banaanipuu.

Myöhemmin päivällä naapuri (edessä oikealla) soitti saaneensa mopokyydin uimaan jokisuistoon ja lähdin mukaan. Vesi oli lämmintä ja virtaus kohtuullinen, kunhan ei menty rannasta liian kauas. Louis näytti myös, miten meren aalloissa uidaan turvallisesti, mutta itselleni riitti kokemus aaltojen voimasta jalkoja vasten ja pakko myöntää, että jänistin. Ilmeisesti vähän kauempana rannasta on helppoa vain sukeltaa aallon alle, jolloin ei päädy "pesukoneeseen" höykytettäväksi. Tapasimme myös kylän naisen, joka oli kokemassa rapumertoja sauvomalla. Hän oli raskaana ja taisi arvostaa "Du moi heroine" -lausahdustani. Ranskan, englannin ja suomen välillä on aika suuri kuilu...

Lisää viittojarapuja.

15 - Stockholm Arlanda

Väliraportti, että Pohjoismaat on saavutettu. Koneessa sai nukuttua miten kuten, mutta sen sijaan että olisin vallannut kokonaisen penkkirivin, viereeni tuli istumaan puhelias ruotsalaismies, jonka kanssa todella väsyneenä ja päänsärkyisenä raatasin ruotsia. Joissain firmoissa järjestetään vielä kahden viikon konferensseja Seychelleillä...

Suomessa ajattelin ostaa ruisleipää ja täysjyväpatonkia ja mitä täytteitä ikinä haluankaan. Hyvästi taas pullaleivälle!

Vielä on kerrottavaa esimerkiksi jokiretkestä mangrovemetsään!

14 - Togon jatko

Togon kiinalaisomisteiselta taidemuseolta jatkettiin pieniä katuja pitkin Madventuresistakin tutulle fetissitorille. Se on beniniläisten pitämä, mutta jostain syystä se sijaitsee Lomessa. Fetissitorin kuvauslupa olisi maksanut 2000 cefaa (3 euroa), mutta jätin maksamatta, jotten tulisi ainakaan suoraan tukeneeksi uhanalaisten eläinten kauppaa.

Jo auton ikkunasta huomasin pari virtahevon pääkalloa. Ulos autosta tullessa vastassa oli opas, joka selitti eri fetissien käyttötarkoituksia. Pöydillä oli kaikenlaisia luita ja kalloja, mutta ennen kaikkea kuivattuja eläimiä tai niiden päitä: koirien, kissojen ja apinoiden päitä, kuivia lepakoita, liskoja (joiden nimiä en tiedä), kameleontteja, konnia, käärmeitä ja lintuja pöllöistä papukaijoihin. Nisäkkäiden käpäliä ja nahkoja, käärmeen selkänikamia, hampaita...

Turisteille kerrottu tarina oli, että eläimet ovat kuolleet luonnollisesti ja ne on löydetty ja sen jälkeen kuivattu. Minusta sivumpana kuivumassa olleet apinoiden päät näyttivät sen verran runsaslukuisilta ja tuoreilta, että uskallan epäillä. Jostain syystä torilla oli myös muutama vanhanaikainen rautainen lintuhäkki, joissa oli esim. kilpikonna, pieni krokotiili ja joitain varaanimaisia liskoja virumassa.

Opas vei meidät myös vodon-papin luokse. Olisimme voineet ostaa meille personoituja fetissejä esimerkiksi rakkautta tai kodin suojausta varten (ei sis. eläinten osia), mutta edellämainitusta syystä yritän selviytyä elämästäni ilman. Rituaalit olivat kuitenkin ihan kiinnostavia. Vaihtoehtoinen tekeminen olisi ollut mennä kaljalle, mutta olin utelias ja eipä se eläinkauppa sillä lakkaa, ettei sitä näe.

Meidän käyntimme aikana torilla ei ollut muita ihmisiä. Toivoa sopii siis, että kauppa olisi kohtalaisen hiljaista. Kooltaan tori oli ehkä 50x50m kokoinen aukio, jonka laidoilla toripöydät ja pappien huoneet olivat.

Fetissitorilta siirryimme Lomen "Big marketille", joka oli kyllä varsinainen tapaus. Monien kortteleiden mitalta torihalleissa ja teiden varsilla oli kaikenlaisia kojuja. Ruokaa, kankaita ja käyttötavaraa. Paikallisethan ostavat asioita torilta, ei marketeista. Näyttää siltä, että osa Afrikkaan tuotavista länkkärien kierrätysvaatteista päätyy siistissä kunnossa näille paikallisten toreille myytäväksi.

Togolaiset ovat astetta agressiivisempia kauppiaita ja jo bussista ulos astuessa edessä oli muutamia myyjiä, joista pari lyöttäytyi seuraan "oppaaksi", mutta selvästi heillä oli joku 2000 cefan provikkadiili tiettyjen myyjien kanssa. Torilla oli helkkarin tukalan kuuma ja teiden varsilla olevien kojujen edessä meni ihan tavallinen tie, jossa ajoi mopoja ja autoja, joita piti osata varoa. Porukkamme hajaantui muutamaan osaan ja kokemukset olivat kohtalaisen yhteneviä. Yksi meistä meni luksus-kangaskauppaan, josta jäi kankaat ostamatta, koska hän ei halunnut koko pakkaa vaan vain muutaman metrin. Myyjä taas ei halunnut avata uutta kangaspakkaa - näinkin voi siis käydä. Hyviä tinkimistarinoitakin kuultiin.

Meidän porukkamme löysi ehkä vajaan tunnin jälkeen oikotien takaisin bussiin. Odotellessamme muita kauppiaat piirittivät bussin ja kolkuttelivat ikkunoihin tavaroidensa kanssa tingaten hintoja alaspäin. Itse sain hysteerisen naurukohtauksen, kun homma meni niin koomiseksi. Kolkuttelijatkin onneksi löysivät huumorielementtiä ja vähän pelleilivät ikkunoiden takana. Porukan vanhemmille naisille huudeltiin "Mama, mama!" ja lentosuukot lentelivät. Itse en saanut aikaiseksi ostaa mitään tässä myllerryksessä ja jätin ostohommat suosiolla "omalle kylälle".

Lopulta kaikki pääsivät bussiin ja lähdimme ajamaan takaisin ihanan rauhalliseen Beniniin ja Grand-Popoon. Matkalla ihmettelimme todennäköisesti osittain kiinalaisten omistamaa suurta satamaa ja sinne jonottavia rahtilaivoja. Ja paikallisten lastaustaitoja. Sellaisia tavaramääriä he saavat kuskattua autoilla ja mopoilla, että meikäläisten pakujen tarve kyseenalaistuu. Yksityisautoiluakaan ei tunneta, koska autoissa on järjestään ihmisiä niin paljon kuin mahtuu. Bensa-asemia oli ja ne näyttivät ihan samalta kuin Suomessakin, mutta huomattavasti enemmän näkyi bambuista rakennettuja tienvarsikojuja, joissa polttoainetta oli myynnissä erilaisissa lasipulloissa ja jerryissä.

Tien varressa mainostettiin parannusta kaikkeen.

Taaempana oleva auto on hyvin pakattu.

Tällaisiakin sähkötolppia näkyi melko yleisesti.

Lome oli kaoottinen, mutta kiinnostava ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Me varmaankin näimme maan stressaavimmat paikat, sillä autossa kuullun esittelyn perusteella togolaiset kuitenkin ovat luonteeltaan joustavampia kuin juuristaan ylpeät beniniläiset. Koko maa ei siis liene yhtä intensiivinen kuin meidän kokemamme paikat.

13 - Togo

4.2. oli pyhitetty vierailulle naapurivaltio Togoon ja sen pääkaupunkiin Lomeen. Rajallehan on Grand-Poposta vain noin vartin matka.

Rajamuodollisuuksia varten mukaan tarvittiin viisumi, passi ja keltakuumekortti. Koordinaattorimme keräsivät kaikilta passit ja niiden väliin 10 000 cefaa (noin 15€) per naama rajan ylitystä varten.

Sitten mentiin sokkeloa pitkin jonkinlaiseen rajavartijalaitokseen seisoskelemaan. Muutama ryhmäläinen vuorollaan otettiin sisään koppiin täyttämään maahantulokaavake. Prosessissa voi kestää pitkäänkin, mutta olimme jo tottuneet Afrikan aikaan, joten odottelu ei tuntunut missään. Varsinkin kun mukana oli taktinen vesipullo ja aseman puissa hyppeli kutojalintuja, joita ihmettelimme innoissaan. Kuvien ottaminen raja-alueella oli kielletty.

Lomeen oli rajalta melko pitkä matka, mutta ajomatkat eivät vielä koskaan ole olleet tylsiä. Ihmeteltävää riittää loputtomasti ja tällä matkalla kuuntelimme Lomessa asuvan suomalaisen äänitettä Togosta ja sen kulttuurista, käymistämme paikoista sekä Togon ja Beninin suhteesta ja eroista. Molemmat ovat olleet Ranskan vallan alla, mutta Togo oli vähän aikaa jopa Saksan siirtomaa, kunnes siirtyi maailmansotien jälkeen Ranskalle.

Togossa oli diktaattori vuoteen 2005 asti, jolloin hän kuoli. Mies oli puolijumala, sillä hän oli selvinnyt lento-onnettomuudesta muuttamalla itsensä lehdeksi ja leijailemalla vahingoittumattomana maahan. Nyt vallassa on hänen poikansa. Näistä johtuen paikalliset ovat alistuvampia, pidättyväisempiä ja tuovat omaa kulttuuriaan vähemmän ylpeästi esiin kuin beniniläiset.

Togo on omavarainen sähkön suhteen. Siellä on alunperin Wärtsilän rakentama voimalaitos, joka on tosin nykyään amerikkalaisomistuksessa. Laitos tuottaa sähköä koko maan tarpeisiin.

Togossa kävimme ensin Länsi-Afrikkalaisen taiteen museossa, joka oli tosi kiinnostava. Sisällä ei saanut kuvata, mutta siellä oli kaikkea kuninkaiden esineistä kuolinvuoteisiin ja paikallisten tekemiä kulta- ja rituaaliesineitä viimeisen tuhannen vuoden ajalta. Mieleeni jäi erityisesti meksikolaistyyppinen (tai siis Meksikossahan on afrikkalaistyyppistä) puinen luurankoveistos. Jos sellaisen näki jonkin kodin ovella, tiedettiin että joku asukkaista on menehtynyt ja naapureiden apua kaivataan.

Yhdestä puusta veistettyjä tuoleja.

Minä ja synnyttäjäveistos.

Jatkan Togosta myöhemmin vielä toisenkin postauksen - heti kun laittaa kuvia niin lataamisessa menee ikuisuus.

12 - Olo 4/5

Tänään maanantaina oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, jolloin kaikki olivat mukana remmissä. Kävimme Togon puolella Lomen kaupungissa, joka oli kyllä valtava elämys. Mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt ajattelin vähän summailla oloja, kun se kuitenkin kiinnostaa.

Yhden päivän olen ollut suurin piirtein hotellilla kuumeisessa olossa ja vatsataudissa. Tuolloin ei jostain syystä ilmastoinnissa viilennyskään toiminut, vaan vain tuuletin. Lämmintä ja kosteaa siis riitti. Kirjaimellisesti riittävästi, kun päivällä on lämmintä 30-32 astetta ja ilmankosteus sellainen, ettei ole tarvinnut käyttää kosteusvoiteita ollenkaan.

Tänään olen tuottanut neljättä päivää nelosta. Ensimmäisen päivän jälkeen siitä ei onneksi ole ollut suurempaa häiriötä. Tutkimushenkilökunnalta olemme saaneet nesteytysjauhetta, pussillinen päivässä pitää voimat tallessa.

Meidän hotellista tähän mennessä 5/7 on ollut taudissa ja toisessa hotellissa 5/8. Ajattelin siirtyä noudattamaan terveiden esimerkkiä syömisessä, josko siitä olisi apua. Yhden kohdalla harkittiin jo isoon kaupunkiin tiputukseen viemistä, mutta onneksi tuo näyttäisi tokenevan antibiooteilla.

Mielenkiintoisena hyvänä puolena, ihottuma ja ihon kuivuus paranevat silmissä. :) 

Mekossa on vielä vähän omaakin muokattavaa, ei riittänyt ranskan taito rautalankaan. Kangas on kyllä hieno!

11 - Konnia ja henkiä

Torstaina annoimme "torstaikakkanäytteet" ja paikalla olevat koordinaattorit haastattelivat meitä siihen mennessä koetusta terveydentilasta.

Yhdellä meistä oli hajonnut yöllä vessatiloista vesiventtiili, mistä oli seurannut komea suihku ja huoneen vaihto. Sairaudetkin alkoivat selvästi niittää väkeä.

Villa Karon johtaja piti luennon voodoosta ja iltapäivällä kävimme tutustumassa kilpikonnien suojeluun, jonka yhteydessä vapautettiinkin jonkinlainen lauma parin päivän ikäisiä pikkukonnia mereen. Suhtauduin touhuun vähän varauksella enkä esimerkiksi lahjoittanut rahaa. Tämä siksi että vapauttamamme konnat pidettiin kuumassa vadissa, munimassa käyviä lajeja esiteltiin tökkimällä vanhaa opetustaulua ja muutenkaan siitä, miten munia löytyy, ei kerrottu kovin tarkasti. Myöhemmin näin rantatien varrella hiekkakekoja, jotka voisivat olla ihmisen tekemiä hautomoita. Jos munia ei vietäisi erillisiin hautomoihin, niin suojelutyöntekijöiden mukaan paikalliset kalastajat söisivät ne.

Sinne ne menee! Aallot poimivat pikkukonnia mukaansa ja kääntelivät niitä ylösalaisin.

Tämän jälkeen jatkettiin rantaa pitkin jokisuiston kylään voodoohon liittyvään zangbeto-seremoniaan. Heinäasuiset henget tulevat ihmisten keskuuteen näyttäytymään. Kun ne käännetään nurin, "niiden sisältö ei ole ketään" (niinkuin paikalliset asian kuvaavat), vain vodon-henki, esimerkiksi hahmon alta ilmestyvä heiluva palmu. Samalla paikalliset soittivat hengästyttävään tahtiin lyömäsoittimia. Me seurasimme seremoniaa ehkä puolitoista tuntia, mutta jos olisimme olleet siellä yhtään pidempään, niin varmaan siinä olisi itse kukin jonkinlaiseen transsiin joutunut.

Voodooviinaa, josta papit ryyppäsivät. Turistillekin tarjottiin. Se maistui aniksiselta paloviinalta. Myöhemmin opin, että juomassa ollut puunkaarna on paikallista viagraa. Hups. Ilmankos paikallisia ukkoja nauratti turistien juodessa.

Mestarihenki. Tätä joutui juoksemaan karkuunkin välillä.

10 - Grand-Poop

Jossain 4-5 maastossa on mennyt tämä päivä, ettäs tiedätte. Olen poistunut huoneelta vain pari kertaa, kun kävin aamupalalla sekä hakemassa Ärrältä itselleni jotain sopivan helppoa syötävää sekä jugurttia matkatoverille, jolla on tosi haastava mahatilanne ja melkein 40 kuumetta.

Villa Karon vieressä on "Ärrä", josta voi hakea elintarvikkeita rasti ruutuun -tyylillä. Ostokset maksetaan sitten kun poistumme maisemista. Rokotereissaajia on enää kaksi ryhmää jäljellä - mitähän kauppiaalle sitten käy?

Opimme eilisellä voodoo-luennolla, että Grand-Popo tarkoittaa tosiaankin isoa pyllyä. Tarina nimen takana on kuitenkin ihan huikea. Paikallinen kuningas kuuli aikoinaan, että orjakauppias Chacha on tulossa Ouidasta. Kuningas ei halunnut, että hänen kansastaan tehdään orjia, joten Chachata tervehdittiin runsaskätisesti mm. 40 neitsyen vähäpukeisella tanssilla. Chacha otti heistä osan vaimoikseen, eikä halunnutkaan ottaa täältä orjia. Hän jatkoi matkaansa rannikkoa pitkin seuraavaan kaupunkiin, jonne oli saatu ajoissa sana toimivasta pelastustaktiikasta. Siitäkin kylästä Chacha otti vaimoja, ei orjia. Joku tarkkasilmäinen huomasi, että Grand-Popon naisilla oli isompi takapuoli kuin toisen kaupungin naisilla. Näin syntyi paikannimi Grand-Popo. Nimi ei siis ole yhtään nolo, vaan ainakin perimätiedon mukaan tarina siitä, miten orjakauppiasta koijataan! Ilmeisesti naapurivaltio Togon puolella on paikka nimeltään Petit-Popo.

Ouidan katuja. Punainen hiekka on todella yleistä täällä. Sen huomaa myös kengistä joinain päivinä.

09 - Orjain reitillä

Toisena yönä luulin heränneeni ilmastointilaitteen ääneen, mutta sitten tajusinkin laitteen sammuneen ja äänen tulevan helvetinmoisesta myrskystä. Vesi ja sade hakkasivat kattoa ja salamoita välkkyi verhojen takana.

Piti varmistaa, että lähdemmekö säällä kuin säällä retkelle Ouidan kaupunkiin, jossa on ollut käsittääkseni *ainakin* Länsi-Afrikan suurin orjasatama, jonka kautta kulki kenties noin miljoonaa orjaa. Tässä kohtaa opin, että sateet tulevat yleensä yöllä, jos tulevat, ja päivät ovat jees - näin kävi nytkin. Sateen jälkeen ilmakin raikastui.

Meidät oli komennettu seiskalta aamiaiselle, jotta pääsemme retkelle hyvissä ajoin. Ravintolan henkilökunnalle tätä ilmeisesti ei oltu kerrottu, sillä herätimme ainakin yhden heistä nukkumasta terassilta...

Kun kaikki pääsivät bussiin, hurautimme Ouidaan. Ensin pyörähdimme Python-temppelissä. Pienessä pyöreässä huoneessa hengasi satakunta pythonia. Kuulemma ne pääsevät öisin ulos ja sitten niitä tuodaan takaisin. Pomona oli python-pappi, jolla oli arpitatuointeja ("python-merkit") kasvoissaan. Vierailun jälkeen meidät ohjattiin toki myyntikojujen kautta ulos.

Sitten päästiin itse asiaan. Vierailimme vielä pystyssä olevassa portugalilaisten linnoituksessa, jonne orjia aikanaan tuotiin odottamaan seuraavaa etappia. Näimme maalauksia orjien kohtelusta, esineitä joilla kuninkaita voideltiin myymään kansaansa, valokuvanäyttelyn Beninin kulttuurin vaikutuksesta Brasiliassa ja Haitilla... Sekä orjapihan synnytyskarsinoineen, koska raskaana olevasta naisestahan sai kätevästi kaksi orjaa. Vastaavat linnoitukset on ollut myös Ranskalla ja Tanskalla(!), mutta ne on orjakaupan ja/tai siirtomaavallan päätyttyä poltettu tai muuten hävitetty. Vain tämä jätettiin 60-luvulla Beninin itsenäistymisen jälkeen museoksi.

Kiertelimme muitakin olennaisia orjien etappeja. Yhden muistomerkin luona oli ollut pimeä ikkunaton talo, jossa orjia pidettiin viikko, jotta he menettäisivät suuntavaistonsa. Sitten heidät vietiin tietyn puun luo, jota heidän piti kiertää ja unohtaa entinen elämänsä ennen orjalaivaan astumista. Rettelöitsijät saivat suuhunsa rautatangon, joka oli samalla kaulakahle.

Tässä uhrattiin henkilö hautaamalla hänet pystyasentoon ja istuttamalla päälle puu. Tätä nimenomaista puuta orjien käskettiin kiertää. Itsemurhia ehkäistiin antamalla valheellista toivoa kotiinpaluusta. Puun lähellä on 6 metriä korkea monumentti, jolla kunnioitetaan paikalla ollutta 6 metriä syvää orjien joukkohautaa.

Muistomerkki Ouidan rannalla, jolta orjat lastattiin veneisiin. Kaaren läpi näkyy horisonttiin. Orjat lastattiin pienempiin veneisiin ja varsinaiset orjalaivat odottivat muutaman kilometrin päässä merellä. Orjien varastotila oli täytetty optimaalisesti eli mahdollisimman täyteen.

Lounaan jälkeen kävimme vodon-ihmisten pyhässä metsässä, jossa olisimme viihtyneet pidempäänkin. Vanhoja liaanipuita, hedelmälepakoita, hienoja perhosia ja jumaluustaidetta. Meidät kuitenkin paimennettiin bussiin ja taidemuseon kautta takaisin Grand-Popoon. 

Voodoo-jumalan representaatio pyhässä metsässä. Tässä uskonnossa jumaluuksia riittää eikä mikään ole yksiselitteisen hyvää tai pahaa. 

Kaksikasvoisen vodon-jumalan representaatio.