UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 4

Tämä on neljäs ja viimeinen osa UKK-puiston vaellusta.

Aamulla sain todeta tehneeni oikean ratkaisun nukkuessani Sarvijoen autiotuvan pihalla sen sijaan, että olisin rymistellyt sisälle. Tuvasta tuli pihalle isä-poika-pari sekä yksin vaeltanut nainen, jota kaikki valittivat sääskien vallanneen tuvan yöllä. Keitin aamupuuroni tuvassa ja totesin näin todella olevan. Koko ajan sai läpsiä hyttysiä hengiltä.

Riippumatto majoitteena herätti kiinnostusta, ja koko konkkaronkka kävikin testaamassa, miltä se tuntuisi nukkua. Tyytyväisistä äännähdyksistä päätellen ainakin joku saattaa hankkiakin itselleen maton.

Sarvijoelta lähdin kävelemään takaisin kohti Aittajärven parkkipaikkaa. Ensin nousin Kaarnepäälle ja harkitsin laskeutuvani Kuotmuttipään jalkaa pitkin Kuotmuttijärville, joiden lähellä oli kartan mukaan portti poroaidassa.

Taas puurajan yläpuolella nousemassa Kaarnepäälle. Keskellä oleva lovi tuntureissa on Pirunportti ja Paratiisikurukin on siellä jossain.

Ilma oli taas mahtava, mutta tunturin laella nousi melko navakka tuuli.

Näkymä UKK:n itäosiin. Osa huipuista on Venäjän puolella.

Kun pääsin Kaarnepään pohjoisosaan, löysin rikki menneen poron kaulapannan (Paksu-Asla). Soitin pannassa olleeseen poromiehen puhelinnumeroon, mutta koska missään ei näkynyt raatoa, niin sain ohjeen vain kantaa pannan roskiin. Lounasta tuulensuojassa keitellessä ilmoittelin myös kotiväelle olevani hengissä ja soitin Luontopalveluihin, että onko Suomujoelle vielä kalastuslupia saatavilla tälle päivälle. Olihan niitä ja lasku lähetettiin sähköpostiin. Odotin mielenkiinnolla puhelinlaskua, sillä liittymäni luuli olevansa Venäjällä.

Tähyilin reittiä Kuotmuttipään jalalle ja Kuotmuttijärvelle ja pohdiskelin sopivaa kulkuväylää. En voinut olla varma, olisiko maastossa minkäänlaista erottuvaa polkua enkä tiennyt millaista maasto noin muuten oli puurajan alapuolella. Lopulta Suomujoen kalastelu alkoi houkutella niin, että päädyinkin kävelemään ihan vain pohjoiseen Kuotmuttipäätä pitkin ja laskeutumaan takaisin Maantiekuruun, jota pitkin pääsisin helposti Aittajärven kahlaamolle ja laavulle sekä leiriin. Kuotmuttipään pohjoispäädyssä oli iso neliskanttinen lohkare, jonka luulin koko reissun ajan olevan kvartsia, johon uponneena on isoja granaatteja. Tällä kivilajilla on kuitenkin oma nimensä, joka on päässyt jo unohtumaan. Joka tapauksessa istuskelin kivellä pitkän aikaa katselemassa pohjoiseen ennenkuin lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Vetämäkurua ja Maantiekurun polkua.

Nytkin kävi niin, että aluksi selkeä polku katosi yhtäkkiä lepikkoon. Jatkoin kuitenkin alaspäin, kunnes pääsin Vetämäkuruun ja lopulta Maantiekurun polulle, jolla näin tutun portin poroaidassa. Jalat alkoivat olla jo aika väsyneet, mutta pääsin lopulta kahlaamolle. Siellä lainasin toista vaellussauvaani miehelle, jonka piti myös ylittää joki. Meidän puoleisella rannalla ei ollut yhtään kahluusauvaa vaan kaikki olivat vastarannalla. Hyvä kahlausreitti oli merkitty vaelluksen aikana oransseilla kivillä.

Suomujoen kalapaikkoja.

Kävelin autolle ja nappasin valtaukselta jääneet pari olutta ja kylmälaukun. Otin kylmälaukkuun vettä joesta ja jätin oluet viilenemään luonnon  jääkaappiin. Jätin rinkankin säilöön ja lähdin kalaan. Päivän matkaksi tuli reilu kymmenen kilometriä, joten voimiakin oli vielä jäljellä kuumasta kelistä huolimatta.

Suomujoki muuttuu tällä korkeudella välillä hidasvirtaiseksi järveksi, välillä kuohuvaksi koskeksi. Lopulta se yhtyy Luttojokeen ja laskee Venäjän puolelle Raja-Joosepissa.

Kirkasvetisessä joessa oli paljon lupaavia kalapaikkoja, mutta sain taas vain pienen taimenen, jonka laskin takaisin. Opin myös, ettei perholla kannata tehdä rullausheittoa alavirrasta ylävirtaan: sivalsin itseäni perhosiimalla kaulaan. Syke nousi hetkeksi korkealle, kun tunnustelin että sainko perhonkin kaulaani. Onneksi en, vaikka perho olisikin ollut helppo irrottaa sillä siinä oli väkäsetön koukku.

Kalastelin jokea alavirtaan päin Mukkaperänjärven yläpäähän saakka. Sitten palailin Aittajärven laavulle syömään. Sinne oli tullut muutaman miehen seurue, joka oli lähdössä seuraavana päivänä kohti Sarvijokea. Availin siinä myös oluen ja juttelimme tulevista ja menneistä reissuista. Jotkut yrittivät kahlata joen yli melkein suoraan laavun kohdalta ja vettä alkoi olla kahlaajien vesirajaan saakka. Huikkasimme, että kahlaamo on parisataa metriä alavirtaan.

Vähän ajan päästä kävin vielä ylävirrassakin päin kalastelemassa, kunnes vastaan tuli sellainen lepikko etten olisi päässyt kuivin jaloin eteenpäin. Pari paikallista ukkoa lähti sähkömoottorin kanssa kalastelemaan tyynelle järvelle ja näky oli kuin maalauksesta.

Aittajärvi.

Jänkäkoirien kohtalo.

Venevalkamassa rantapusikossa oli kolme noin 1-2 kg haukea. Harmitti, että hauki on monen, myös itseni, mielestä edelleen jotenkin "huono" kala. Tämä asenne pitäisi korjata.

Lopulta palailin laavulle ja laittelin riippumaton valmiiksi pienen matkan päähän laavusta. Istuin iltaa muiden vaeltajien kanssa, jotka korkkailivat omia pullojaan kohtalaista tahtia ja pääsinpä kotipolttoisen hirvittävään makuun itsekin. Myös edellämainitut veneilijät istuivat iltanuotiolle ja olihan meillä rattoisaa. Lohjan miesporukka oli vaeltanut yhdessä jo 20 vuotta, joten vinkkejä, tarinoita ja naurua riitti ja hauskaa oli pitkälle yöhön.

Aamulla käppäilin laavulle tekemään nuotiota, kun muutkin alkoivat heräillä. Yksi moikkasi minua makuupussistaan: "Terve, mummo!". Aamupalan jälkeen piti pakata kamppeet ja lähteä autolle ja liikkeelle - taas alkoi ripsiä vettäkin.

Pitkän vaelluksen jälkeen oli vakava tarve päästä pesulle ja saunaan, mutta kohtasin itselleni harvinaisen ongelman: googletin alueen majoituspaikkoja, joissa voisi olla saunoja, mutta minkään niistä sauna ei ollut lämpimänä näin aikaisin, eli lounasaikaan. Yleensä olen liikkeellä liian myöhään.

Lopulta Saariselän Kuukkelista löytyi laatikollinen polttopuuta kohtuulliseen hintaan, ja ajelin valtaukselle lämmittämään saunaa ihan itse. Kelpasi istuskella auringonpaisteessa saunan kuistilla ja ihmetellä hiljentynyttä valtausta. Yksi olutkin oli vielä jäljellä takakontissa. Jossain vaiheessa lähdin ajelemaan kohti Keminmaata ja aurinko paistoi koko matkan.

Saunaa odotellessa.

Minulla ei ole tarjota runollisia loppusanoja, mutta UKK-puistosta jäi vielä paljon näkemättä. Ahnehdin pitkiä päivämatkoja, joten ajallisesti vaellus oli lyhyempi kuin aioin... mutta mitäpä niitä päiviä laskemaan. Kalastus ei oikein sujunut saaliin osalta, joten siinäkin on haastetta tulevaisuuteen.

Känkkyräisiä mäntyjä ei näe enää ihan joka paikassa talousmetsien vallattua alaa. Ne on jalostettu suorarunkoisiksi.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 3

Seuraava päivä alkoi lämpimästi ja söin aamukahvin kanssa vain vähän siemennäkkäriä, koska jostain syystä puuro ei maistunut. Ihmettelin paikkoja ja kalastelin taas vähän, ilman saalista.

Samperintie ylittää Anterijoen. Tukitukkien rippeet näkyvät kuvassa.

Leiritoveri olisi viihtynyt rinkassa mukana, mutta hylkäsin hänet.

Tiirailin kartasta sopivaa paikkaa, josta kiivetä taas avotunturiin Anteripäälle ja löysinkin sellaisen. MUTTA satatonninen kartta teki taas tepposia ja ihan kaikki pienet sulamisvesipurojen synnyttämät korkeuserot eivät näkyneet. Ennen puurajan yläpuolelle pääsyä tarvoin siis melkoisessa pusikossa pieniä mäkiä ylös ja alas. Aurinko myös paistoi kuumasti ja ensimmäistä kertaa tällä reissulla sääskiä ja mäkäräisiäkin oli kotitarpeiksi asti.

Pieni aamiainen ja edellämainittu ympäristö kostautui välittömästi mielialassa ja päätinkin, että heti kun pääsen avarampaan maastoon teen saman tien oikeaa ruokaa, vaikkei matkaa ollut vielä takanakaan juuri mitään.

Ruokaa ja näitä maisemia katsellessa mieli rauhoittuu.

Keittelin pussiruuan, jossa kaadetaan vettä merkkiin X saakka ja odotellaan, jotta saisin nopeaa energiaa Anteripäätä varten. Nuotiopaikka on reilussa 300 metrissä ja Anteripään huippu reilussa 600 metrissä, joten olihan siinä nousemista.

Vuomapää ja Sokostin jonon eteläpäätä.

Anterin rinteet ja Sokostia.

Kiipesin ylös mahdollisimman loivaa reittiä. Edellisellä viikolla saatu kultakuume ja kivikiinnostus piti pintansa ja katselin varmaan jalkoihini yhtä paljon kuin ihailin maisemia. Allaolevassa kuvassa on iso lohkare kvartsia, jonka joskus sanotaan esiintyvän kullan seurana. Kapustarinta vihelteli mennessäni.

Kvartsia Anterin rinteillä.

Anterinpään huipulla oli karua ja tuulista, ja sieltä oli mahtavat näkymät joka suuntaan. Lähdin seurailemaan kaukana alhaalla virtailevaa Muorravaarakanjokea pohjoiseen päin, tavoitteenani laskeutua sopivasta kohtaa sen rantaan ja kävellä takaisin Muorravaarakan autiotuvalle. Mieluiten kuljin kuitenkin mahdollisimman pitkään avarilla rinteillä metsän sijasta. Katselin maisemia, söin välipaloja, otin valokuvia ja söin satunnaisia marjoja. Pohdin, pääsisinkö näkemään näissä maisemissa kotkan (en päässyt).

Jossain Anterin rinteillä. Täältäkin näkyy Pirunportti, jonka läpi olin kävellyt paria yötä aiemmin.

Kiikarointitauko.

Anterin rinteiltä näkyi hyvin Muorravaarakanjoen latvapurot, jotka kimaltelivat auringossa. Ketään muita ihmisiä ei näkynyt missään.

Lopulta jostain Muorravaarakan Purnuvaaran rinteiltä lähdin laskeutumaan kohti jokirantaa. Tunturikoivikossa säikäytin lentoon useampiakin riekkoja, mutta lopulta olin taas UKK:lle ominaisessa vanhassa mäntymetsässä.  Tarkasta sijainnista ei ollut tietoa, mutta tiesin kulkevani oikeaan suuntaan, kunhan vain kulkisin alaspäin. Jossain kohtaa joki ottaisi minut kiinni, ja sen vartta kulkee polku suoraan tuvalle.

Löysin chillailevan menninkäisen.

Siellä täällä maassa näkyi jo hylättyjä kanalinnun pesiä ja vanhojen kaatuneiden kelojen muodot kutkuttelivat mielikuvitusta. Lopulta, joskus, pääsin jokirantaan ja polulle. Parisataa metriä ennen autiotupaa jokirannassa oli myös hieno nuotiokatos, mutta itse jatkoin tuvalle keittelemään ruokaa kaasulla.

Tuvalle päästyäni liottelin jalkoja vähän aikaa joessa ja istuskelin portailla seurailemassa miestä, joka ylitti joen. Sitten aloin keittelemään pastaa, jonka sekaan heittelin kuivattua jauhelihaa, -purjoa ja muita kasviksia. Mieskin alkoi keittämään makaroonia ja jonkin ajan päästä harmitteli, ettei kuivattua nautaa kannattanutkaan säilöä kovin pitkään pakastimessa, sillä se ei jostain syystä enää imenyt vettä itseensä. Tarjosin makaronin sekaan purjoa, joka olikin kuulemma ruuan paras osa.

Jossain välissä juttelimme vielä pihalla jonkin aikaa ja harmittelimme yksinvaeltajan karua kohtaloa, kun ei tahdo malttaa pysähtyä ja tulee kuljettua liian pitkiä päivämatkoja. Hän oli unohtanut ison osan ruuistakin kotiin tai autoon, mutta sai joltain kanssakulkijalta pussillisen makaronia. Jalassakin oli jo haava. Mutta hän oli kuullut mahdollisesta Suomen hienoimmasta telttapaikasta Kuikkapään kainalossa, jonne halusi jatkaa.

Itsekin jaoin tuskan ja päätin jatkaa matkaa takaisin Sarviojan autiotuvalle, jossa vietin ensimmäisen yön. Tällä kertaa skippaisin Paratiisikurun ja valitsisin viereisen Ukselmakurun, joka menee myös samaan suuntaan, mutta hieman kiertoreittiä.

Kiva lämmin Muorravaarakan tupa ei nytkään sattunut tielle sopivaan aikaan vaan ylitin joen ja jatkoin matkaa.

Vähän matkaa Muorravaarakanjoen ylityksen jälkeen metsästä kuului erikoinen vislaus ja jäin katselemaan, mistä oli kyse. Lopulta hoksasin minua tuimasti tuijottaneen viirupöllön poikasen, joten laskin rinkan hetkeksi maahan ja kaivoin kiikarit esiin. Poikasia oli lopulta neljä hyörimässä ja pyörimässä metsikössä. Ne olivat varmaan juuri oppimassa lentämään ja tekivät lyhyitä pyrähdyksiä puusta toiseen - välillä maahankin.

Näkymä Anteripäälle. Taas heräsi se outo tunne, että miten kauas päivässä pääseekään.

Kiipesin taas Ukselmapään rinteille ja kuljin Pirunportin läpi. Siellä oli viileämpää kuin viime kerralla, mutta se kelpasi pitkän kuuman päivän jälkeen.

Pirunporttia toiseen suuntaan.

Ukselmakuru.

Ukselmakuru oli kaunis ja helppokulkuinen. Sen pohjalla kulkevan puron joutui ylittämään aina silloin tällöin, mutta se oli enimmäkseen matala eikä kenkien vaihtoon tarvinnut vaivautua. Tuumasin kuruun tulevan myös paljon marjaa myöhemmin kesällä.

Ukselmakurun päässä polku nousi Hattupään rinteeseen. Polulta poimin allaolevan "timantin", joka on varmaan oikeasti ihan vaan kvartsia. En ole tehnyt sille mitään testejä, koska haluan uskoa löytööni. :)



Hattupään rinteessä aiemmin selkeä polku katosi yhtäkkiä. Etsiydyin jonkinlaista reittiä pitkin taas erään puron varteen. Tiesin puron yhtyvän isompaan puroon, joka yhtyisi myöhemmin Sarvijokeen, jonka rannalla autiotupa on. Puron vartta kulkikin kenties kalastajien tai metsämiesten polkuja, joita ei oltu merkitty karttaan. Ohitin muutamia vanhoja lahonneita nuotiopaikkoja.

Aavemainen nuotiopaikka UKK:n myöhäisillassa.

Taukoa pitäessäni huomasin, että Hattupään pusikoissa tarpoessa rinkkani päällys oli tullut täyteen pieniä vihreitä kirvoja. Ne olivat sinänsä ihan hauskoja, joten annoin olla. Vedensolinan lisäksi kuului vain yksinäisen korpin huutelua.

Lopulta pääsin purojen risteykseen, josta löysin riittävän matalan ylityskohdan, ettei tarvinnut vaihtaa kenkiä. Seuraamani hento polku vahvistui, ja luotin sen johtavan Sarvijoen tuvalle. Muutamia kertoja mietin kyllä, että olenkohan varmasti oikeassa ja harkitsin leiriytymistä metsään ja suunnan pohtimista virkeillä aivoilla. Luotin kuitenkin vahvistuvan polun olevan oikea ja allaolevan siltapuun nähtyäni tiesin olevani oikeassa.

Sarvijoen "silta". Toisin kuin kuvassa näyttää, joki on oikeasti aika syvä.

Yritin muutamia kertoja lähteä ylittämään jokea tuota siltapuuta pitkin, mutta lopulta jänistin ja kävelin reilusti ylävirtaan, jossa oli matala leveä kohta, jota pitkin oli helppo kahlata.

Riippumattopaikka. Sääsket lisääntyivät pikku hiljaa, joten verkko oli tarpeen.

Kello kävi jo keskiyötä, joten en kehdannut mennä kolistelemaan tupaan. Ilmakin oli juuri mukava mattoyötä silmällä pitäen, joten jäin oikein mielellään kosken rantaan nukkumaan. En muista mitä tein iltapalaksi, mutta isoa ruokaa en enää syönyt Muorravaarakan tuvan jälkeen.

Unta ei tarvinnut vieläkään houkutella. Päivän matka oli noin 18 kilometriä. Hups.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 2

Vielä aamullakaan Anterinmukkaan ei tullut muita. Laittelin rinkan kasaan, keittelin aamukahvit ja päätin pitää Anterinjoella kalastuspäivän ja olla tuvalla toisenkin yön.

Hyvää tilaa opetella heittämään perhoa.

Pakkailin päiväreppuun juomapullon ja evästä ja otin mukaan sekä virvelin että perhovavan. Käppäilin jokivartta alaspäin Kaarreojan risteykseen saakka. Siitä kun olisi jatkanut jokivartta kohti itärajaa, olisi päässyt vanhalle rajavartioasemalle ja juorut kertoivat, että siellä olisi mahdollista ladata sähkölaitteitakin. Liekö totta, en tiedä. Tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt sinne. Näin maastopyörän jälkiäkin jokivarressa.

Sain perholla(!) muutaman sormen mittaisen taimenen ja näin joitain pienehköjä kaloja, mutta syömäkokoisista en tehnyt havaintoja.  Harjoittelin taka- ja rullausheittoja, mutta tekniikassa oli vielä parannettavaa. Palailin tuvalle pitämään lounastaukoa.

Päikkäripaikka.

Lounaan päälle viritin riippumaton mäen päälle kosken partaalle ja otin päiväunet auringossa. Jossain vaiheessa tuvalle tuli nainen, joka oli liikenteessä laavuteltan kanssa ja seuraillut alueen lintuja jo pidempään. Hän tai edellispäivän mies Muorravaarakasta kertoi naiskaksikosta, joka oli nähnyt karhun Vongoivan metsissä.

Lähdin kalastamaan vielä tuvalta ylävirtaan. Joka puolella oli kosolti todella houkuttelevan näköisiä syviä lompareita, mutta kalaaa ei löytynyt vaikka valehtelematta käppäilin varmaan yli kilometrin ylävirtaan kalastaen kaikki kiinnostavan oloiset paikat.

Anterinjoen vartta.

Jossain vaiheessa myönsin tappioni ja lähdin takaisin tuvalle. Luen aina tupien vieraskirjat kannesta kanteen. Niin tein nytkin ja ihmettelin tarinoita talviöistä tuvalla, välikatossa henganneesta näädästä ja vaeltajien raportoimista poronraadoista. Paljon tapahtuu erämaassakin, vaikkakin hitaaseen tahtiin. UKK-puistossa tuntuu liikkuvan talvisin paljon tsekkejä suksilla.

Sitten aloin tutkia omaa karttaani ja pohdin, ettei Sanbergin eli Samperin tietä pitkin olisi kuin kuutisen kilometriä Anterinjoen nuotiopaikalle. Ahneus voitti jälleen joten kasailin rinkkani ja lähdin.

Samperin tie on tielinja, joka aikanaan vedettiin, jotta Lapin savotoilta saataisiin kuljetettua puuta uittoihin. Käytännössä se on mönkijäpolku, jota oli tylsää mutta nopeaa kävellä. Välillä sateli, mutta silti muutamissa paikoissa oli pakko riisua rinkka ja pysähdellä kalastamaan - yhtä hyvin tuloksin kuin aiemmin päivällä. Tien varrella näkyi entisten tukkikämppien tai niiden runkojen jäänteitä.

Perillä nuotiopaikalla odotti puuvaja ja nuotiorinki, sekä mäntyjä, joihin sai juuri mukavasti viriteltyä riippumaton. Sain kuunnella laajalta alueelta keräytyvien latvapurojen solinaa ja ihailla keskiyön auringossa paistattelevia tuntureita ja niiden rinteiltä kertyviä sadepilviä. Suunnilleen nuotiopaikan kohdalla joessa oli tukkeja, jotka olivat osa Samperin tienpohjaa.

Anterinjoen nuotiopaikka.

Puut olivat enimmäkseen kosteita ja sainkin pannuihini katu-uskottavan kiiltävän nokipinnan. Sytyttelyssä ja nuotion ylläpidossa oli hommaa, mutta sain kuivattua kenkiä jonkin verran samalla kun laittelin tavaroita sateensuojaan puuvajaan.

Anterinjoen latvoja ja aurinkoa.

Ruokaa ja lämpöä.

Tuntureilta nousee kosteutta.

Sain viriteltyä tarpin riippumaton päälle niin, että näin kuin näinkin maisemia riippumatosta. Yksittäisiä sääskiä tuli ihmettelemään, mutta sääskiverkon sisällä suojassa ollessa sääsken ininästäkin tulee vain nukuttavaa taustakohinaa.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4

UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 1

Tällä kertaa olin jo valmiiksi Lapissa. Olimme leireilleet kaverini kanssa joitain päiviä Saariselällä kullankaivuussa ja aioin lähteä sieltä juhannuksen paikkeilla vaeltamaan. Arvoin vielä lähtöpäivänäkin, että lähdenkö Hammastunturin erämaahan vai Urho Kekkosen Kansallispuistoon. Tämä oli ensimmäinen kertani Itä-Lapissa.

Edellisenä yönä olimme käyneet hieman rankaksi kääntyneellä retkellä Ivalojoen Kultalassa. Siitä tullut väsymys ja lähtöpäivän sateinen keli saivat aikaan sen, että lähdin lopulta UKK-puistoon, jossa olisi hieman helpompaa kulkea ja enemmän autiotupia. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun lähdin vaeltamaan ilman telttaa pelkän tarpin ja riippumaton kanssa. Toivoin, että puustoa olisi riittävästi. Olin harjoitellut tarpin pystytystä Espoon niityillä ja olin kohtuullisen luottavainen, että osaisin tehdä tarvittaessa riittävän tuulen- ja vedenpitävän suojan, vaikkei puita olisikaan.

Olen huomannut suunnittelevani vaelluksiani vuosi vuodelta vähemmän. Tällä kertaa ainoa tavoitteeni oli päästä Anterinmukan saunalliseen autiotupaan, vaellella 5-7 päivää sekä opetella heittämään uudella perhovavallani. Kuulin saunallisista autiotuvista ensimmäistä kertaa vuonna 2017, kun olin vaeltamassa Käsivarressa ja törmäsin ihmisiin jotka olivat kolunneet Suomen erämaita jo pidempään.

Reitti, jolle lopulta päädyin, näkyy alla, ja tässä on linkki Retkikarttaan, jota voi zoomata.

Myöhään illalla ajoin Saariselän grilliltä Aittajärven parkkipaikalle UKK-puiston pohjoispäähän. Tie oli kuoppainen soratie ja välillä epäilin että näinköhän täällä oikeasti on parkkipaikka - no, oli siellä! Ja parkissa oli muitakin autoja.

Aioin kävellä parkkipaikalta vajaan kilometrin Aittajärven laavun luo yöpymään, mutta vettä tuli sen verran, että viritin vain tarpin äkkiä parkkipaikan vessan lähistölle ja toin loput tavarat sateensuojaan. Melko pian olinkin jo riippumatossa kuuntelemassa sadetta, johon nukahdin.

Aamulla satoi edelleen ja makoilin melko pitkään hereillä odottaen, että ropinan laantumista. Lopulta sain rinkan pakattua ja kävelin laavulle keittelemään aamukahvit ja -puurot.

Minua jännitti heti alussa tuleva Suomujoen kahlaus. Laavulla yöpyneet naiset neuvoivat minut oikealle ylityspaikalle ja varoittelivat potentiaalisista eksymisen paikoista. Itse he olivat eksyneet Muorravaarakan joen varrella, kun polku ei ollutkaan niin selvä kuin he odottivat. Sade taukosi, joten kasailin tavarani ja lähdin liikkeelle kohti Sarvijoen autiotupaa.

 Sumuinen aamu Aittajärven laavulla.

Suomujoen kahluupaikka. Takaisin tullessani turvallinen reitti oli merkattu oransseilla kivillä. Jännityksestä huolimatta ylitys oli helppo sillä vettä ei ollut juurikaan yli polven. Itse menin läheltä saaren nokkaa ja sen jälkeen suuntasin vastarannalla olevaa isoa kiveä kohden.

Itä-Lapin lisäksi tämä oli ensimmäinen vaellukseni metsässä, joten suunnistuskin vähän jännitti. Polku Maantiekurulle oli kuitenkin selkeä ja kuru oli nimensä veroinen - suunnistamisesta ei tarvinnut pahemmin huolehtia.

Olin saanut mukaan pienen vaskoolin ja kokeilinkin vähän vaskata kohdassa, jossa hiekka oli lupaavan väristä. Minua rangaistiin välittömästi ankaralla sadekuurolla. Olin onneksi muinaismuisto-laavun lähellä. Laitoin rinkkaani sadesuojan ja istuin itse tuossa suojakatoksen pienalla, kunnes sade laantui sen verran että huvitti lähteä taas kävelemään. 

Kyltissä lukee muun muassa että Elias Lönnrot ja M.A. Castrén viettivät tällä kodalla joulun 1841.

Maantiekurun polkumaisemaa.

Sittenpä kävelin selkeää polkua pitkin seuraavat noin 8,5 km. Ihmettelin, onko kurussa ollut joskus metsäpalo, vai minkä vuoksi männyt olivat niin saman ikäisiä. Komeita keloja oli kaatuneena maahan siellä ja täällä, ja Maantiekurunoja rehevöitti kurun pohjaa. Sadekuuroja tuli vähän väliä.

Lähde.

UKK-puiston kartastakin sen näkee, että Maantiekurussa on paljon lähteitä. Kuvassa näkyvän rannalla oli pieni nuotiopaikka, jonka ääressä keittelin lounasta ja seurailin veden pulppuamista maan pinnalle. Satoi hieman, mutta säilyin kohtalaisen kuivana. Pari väsyneen oloista miestä meinasi jäädä lounasseuraksi, mutta kun heille selvisi ettei Suomujoelle ollut kovinkaan montaa kilometriä, he jatkoivat kuitenkin matkaa.

Maantiekurunoja luo kurun pohjalle varsinaisen viidakon.

Jossain vaiheessa matkaa alkoi ihan oikea sade. Tunsin jo, kun omakin takkini alkoi antaa sateelle periksi, mutta ilma oli lämmin joten se ei tuntunut pahalta. En jaksanut pysähtyä riisumaan rinkkaa ja laittamaan sadeviittaa päälle. Vastaan tuli myös harmaapartainen luontokuvaaja ison kamerajalustan kanssa nokialaiset jalassa. Juttelimme polulla sateessa jonkin aikaa siitä, milloin on päivän paras hetki kuvaamiseen ja mitä lintuja matkalla voisi nähdä.

Kaarnepään ylittävää polkua, joka laskeutuu Sarvijoen varteen. Sadepilvet roikkuivat alhaalla.

Lopulta pääsin nousemaan sateen jo pehmentämää polkua Kaarnepää-tunturin eteläpään yli. Sarvijoen autiotuvalle olisi enää muutama kilometri matkaa. Minulla on käytössä iso makuualusta, mikä aiheuttaa sen, ettei rinkkani sadesuoja riitä ihan koko rinkalle. Pakkaan onneksi aina tärkeimmät tavarat vedenpitävästi, mutta olo alkoi silti olla uhkaavan kostea.

1:100 000 mittakaava kartassa usein yllättää minut ja niin se teki nytkin, kun matka Sarvijoen vartta pitkin tuntui melko pitkältä. Joessa oli paljon kiinnostavan oloisia kalastuspaikkoja, vaikka en tiedäkään onko siinä kalaa. Tässä kohden oli kuitenkin niin märkä olo jatkuvan sateen vuoksi, että kalastusta enemmän kiinnosti vain päästä kuivattelemaan. Ennen Sarvijoen tupaa ohitin Sudenpesä-nimisen varaustuvan. Siitä vielä noin kilometrin jälkeen pääsin vihdoin tuvalle. Päivämatka oli suunnilleen 13-14 km.

Tuvassa oli lisäkseni mies, joka oli ollut siellä jo aiemmin yhden yön. Ihmettelimme keliä ja ripustelin kamppeitani kuivumaan pitkin tupaa. Huomasin, että makuupussiinkin oli päässyt hieman kosteutta ja päätin muuttaa rinkan järjestystä seuraavana päivänä. Sateessa ei pahemmin huvittanut kuvata, mutta tuvassa oli kaksikerroksinen laveri, kaasuliesi, pöytä ja kamiina. Lähiympäristössä oli parikin nuotiopaikkaa ja Sarvijoki oli kaunis.

Tein nukkumapaikan laverin ylänurkkaan ja siinä makoillessa tupaan tuli myös nelihenkinen perhe koiran kanssa. Ensivaikutelmani teini-ikäisiä nähdessäni oli, että tästä tulee varmaan ärhäkkä ilta. Olin onneksi väärässä: asetelma olikin se, että poika oli suunnitellut reitin ja suunnistanut, tyttö taas oli suunnitellut ruokailut ja vanhemmat olivat vain "lomalla". Hyvillä mielin hekin laittoivat kamoja kuivumaan ja alettiin iltapalalle. Koiraakin kehuttiin, kuinka se oli osannut tunturissa tehdä itselleen suojakuopan sadetta ja tuulta vastaan.

Jossain vaiheessa nukahdin. Korvatulpat päässä en edes herännyt siihen, kun muut heräilivät aamupalalle ennen minua.

Lähdin aamiaisen jälkeen liikkeelle. Halusin mennä Paratiisikurun kautta Muorravaarakan autiotuvalle yöksi. Kerrankin päivämatkaa tulisi vain noin 10 km ja ehtisin viettää leirielämää. 

Matkalla Paratiisikurulle.

Paratiisikurua kohti kävellessä maisemaan ilmaantui kivisen tunturin sijasta melko miellyttävää hiekkaista kangasta. Maisemat alkoivat avartua puurajan lähestyessä ja aurinkokin paistoi. Hiekkaiset kummut reunustivat kurujen pohjalla meneviä puroja ja niitä pitkin oli kiva kulkea leppoisaa tahtia.

Paratiisikurun nimi tullee siitä, miten lammesta lähtevä puro rehevoittää muuten karuja ja hiekkaisia rinteitä. Tässäkin näkee etelä- ja pohjoisrinteen välisen kasvillisuuseron.

Keittelin Paratiisikurulla lounaan pitkän kaavan mukaan ja korjailin varahihnoilla rinkkani rintaremmin. Vanha oli löystynyt, joten olin laittanut tilalle Varustelekan rintaremmin. Sen solki ei kuitenkaan rinkassa pitänyt, joten korvasin löysäksi venyneen osan irtoremmillä ja johan alkoi toimimaan. Hartioiden rasituskin väheni.

Paratiisikuru lampineen ylhäältä päin.

Paratiisikurulta matka jatkui kohti Pirunporttia, josta polku laskeutui Muorravaarakkaan. Kiipeäminen pisti puuskuttamaan, mutta itse viihdyn hyvin avotunturissa, mistä näkee kauas.

Ukselmapään rinteillä oli tosi tuulista, mutta ainakin rinkka kuivui!

Pirunportti.

Pirunportin seinämiä.

Pirunportti oli kyllä nimensä mukainen paikka. Erikoisen muotoisia tummia kivilohkareita irtoaa rinteiltä pikku hiljaa ja solan pohja, jossa polkukin kulkee, koostuu irtokivistä. Tarkkana saa olla, jotta näkee missä eniten kävellyt väylät kulkevat. Menee se silti melko sutjakkaasti ja vastaan tuli muitakin kulkijoita. Löysin Pirunportin pohjalta myös savukvartsin kappaleita ja portin toisessa päässä oli vielä runsaasti jäännöslunta, jonka alla kuului sulamisvesien solinaa. Riekon lepopaikkakin erottui, ja porojen jälkiä.

Pirunportilta polku lähti laskeutumaan alaspäin ja vähitellen pääsin taas puurajan alapuolelle. Mahtavia keloja oli joka puolella ja aurinko paistoi. Muorravaarakanjoen kuohunta kuului kauan ennen kuin se tuli näkyviin. Tupa odotti vain kahlauksen päässä. Hieno joki, mutta kalastus on kielletty taimenen suojelemiseksi.

Muorravaarakan autiotuvan vieressä on myös varauskammi, jonka sisään sain kurkistaa. Mahtava paikka!

 Tuvalla keittelin ruokaa ja juttelin muiden tuvalla olijoiden kanssa. Yhdellä oli avain varauskammiin ja olihan se mahtava. Juttelimme paljon myös varusteista ja muonan riittävyydestä. Tämäkin tyyppi oli huiputellut jo suurimman osan tuntureista, mutta ruoka loppui kesken. Joltain oli onneksi hellinnyt 2 kg pussi kaurahiutaleita, joten matka jatkui. Kuulin ensimmäistä kertaa, että puistossa oli liikkeellä myös ripariporukka, mutta "onnistuin" välttämään heidät koko vaellukseni ajan.

Kello oli vasta vähän ja aurinko paistoi, joten yöpymisaikeista huolimatta menojalka alkoi vipattaa. Anterinmukan saunalle ja autiotuvalle olisi enää "vain" vajaa 10 kilometriä... Kun paikan hienoutta vielä kehuttiin, niin päädyinkin sitten lähtemään sinne ja hyvästelin suunnitelmani leppoisasta illasta.

Näkymä Ukselmapäälle ja PIrunporttiin, joka on lumikasa hieman keskikohdan oikealla puolella. Välillä, kun pääsee katsomaan tällä tavalla taaksepäin, tulee hauska olo siitä miten pitkälle voi päivän aikana jalkaisin kulkea.

Polku nousi ensin Tiuhtelmakurua pitkin Muorravaarakan Purnuvaaralle ja siitä eteenpäin edettiin tunturien lakia tapaillen, kunnes laskeuduin Kaarreojan rantaan, joka ohjasi kohti tupaa. Taas mittakaava yllätti ja matka tuntui paljon pidemmältä maastossa kuin kartalla...

Varjokuvia ilta-auringossa.

Lopulta tunnistin nousevani Anterinmukan tuvan takana olevalle mäennyppylälle ja tupakin ilmaantui näkyviin. Minulla kävi uskomaton tuuri eikä siellä ollut ketään muita. Tuvan lavereilla oli pehmeät patjat, keskiyön aurinko paistoi ja pieni utu nousi Anterinjoen pintaan. Lämmittelin saunaa yksikseni aamuyöllä ja olin onnellinen. Otin säälittävän kokoisesta taskumatistani reissun ensimmäisen viskiryypyn istuessani saunan kuistilla eikä päässä liikkunut mitään.

Päivämatkaksi tuli parikymmentä kilometriä eikä saunan päälle tarvinnut unta suuremmin houkutella.

Anterinmukan sauna. Harmikseni en huomannut kameran linssin olevan vähän huurussa.

Anterinmukan autiotupa eli Keskon kämppä.

Hienoin autiotupa, jossa olen koskaan ollut.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4