Mantuilua: UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 3

Seuraava päivä alkoi lämpimästi ja söin aamukahvin kanssa vain vähän siemennäkkäriä, koska jostain syystä puuro ei maistunut. Ihmettelin paikkoja ja kalastelin taas vähän, ilman saalista.

Samperintie ylittää Anterijoen. Tukitukkien rippeet näkyvät kuvassa.

Leiritoveri olisi viihtynyt rinkassa mukana, mutta hylkäsin hänet.

Tiirailin kartasta sopivaa paikkaa, josta kiivetä taas avotunturiin Anteripäälle ja löysinkin sellaisen. MUTTA satatonninen kartta teki taas tepposia ja ihan kaikki pienet sulamisvesipurojen synnyttämät korkeuserot eivät näkyneet. Ennen puurajan yläpuolelle pääsyä tarvoin siis melkoisessa pusikossa pieniä mäkiä ylös ja alas. Aurinko myös paistoi kuumasti ja ensimmäistä kertaa tällä reissulla sääskiä ja mäkäräisiäkin oli kotitarpeiksi asti.

Pieni aamiainen ja edellämainittu ympäristö kostautui välittömästi mielialassa ja päätinkin, että heti kun pääsen avarampaan maastoon teen saman tien oikeaa ruokaa, vaikkei matkaa ollut vielä takanakaan juuri mitään.

Ruokaa ja näitä maisemia katsellessa mieli rauhoittuu.

Keittelin pussiruuan, jossa kaadetaan vettä merkkiin X saakka ja odotellaan, jotta saisin nopeaa energiaa Anteripäätä varten. Nuotiopaikka on reilussa 300 metrissä ja Anteripään huippu reilussa 600 metrissä, joten olihan siinä nousemista.

Vuomapää ja Sokostin jonon eteläpäätä.

Anterin rinteet ja Sokostia.

Kiipesin ylös mahdollisimman loivaa reittiä. Edellisellä viikolla saatu kultakuume ja kivikiinnostus piti pintansa ja katselin varmaan jalkoihini yhtä paljon kuin ihailin maisemia. Allaolevassa kuvassa on iso lohkare kvartsia, jonka joskus sanotaan esiintyvän kullan seurana. Kapustarinta vihelteli mennessäni.

Kvartsia Anterin rinteillä.

Anterinpään huipulla oli karua ja tuulista, ja sieltä oli mahtavat näkymät joka suuntaan. Lähdin seurailemaan kaukana alhaalla virtailevaa Muorravaarakanjokea pohjoiseen päin, tavoitteenani laskeutua sopivasta kohtaa sen rantaan ja kävellä takaisin Muorravaarakan autiotuvalle. Mieluiten kuljin kuitenkin mahdollisimman pitkään avarilla rinteillä metsän sijasta. Katselin maisemia, söin välipaloja, otin valokuvia ja söin satunnaisia marjoja. Pohdin, pääsisinkö näkemään näissä maisemissa kotkan (en päässyt).

Jossain Anterin rinteillä. Täältäkin näkyy Pirunportti, jonka läpi olin kävellyt paria yötä aiemmin.

Kiikarointitauko.

Anterin rinteiltä näkyi hyvin Muorravaarakanjoen latvapurot, jotka kimaltelivat auringossa. Ketään muita ihmisiä ei näkynyt missään.

Lopulta jostain Muorravaarakan Purnuvaaran rinteiltä lähdin laskeutumaan kohti jokirantaa. Tunturikoivikossa säikäytin lentoon useampiakin riekkoja, mutta lopulta olin taas UKK:lle ominaisessa vanhassa mäntymetsässä. Tarkasta sijainnista ei ollut tietoa, mutta tiesin kulkevani oikeaan suuntaan, kunhan vain kulkisin alaspäin. Jossain kohtaa joki ottaisi minut kiinni, ja sen vartta kulkee polku suoraan tuvalle.

Löysin chillailevan menninkäisen.

Siellä täällä maassa näkyi jo hylättyjä kanalinnun pesiä ja vanhojen kaatuneiden kelojen muodot kutkuttelivat mielikuvitusta. Lopulta, joskus, pääsin jokirantaan ja polulle. Parisataa metriä ennen autiotupaa jokirannassa oli myös hieno nuotiokatos, mutta itse jatkoin tuvalle keittelemään ruokaa kaasulla.

Tuvalle päästyäni liottelin jalkoja vähän aikaa joessa ja istuskelin portailla seurailemassa miestä, joka ylitti joen. Sitten aloin keittelemään pastaa, jonka sekaan heittelin kuivattua jauhelihaa, -purjoa ja muita kasviksia. Mieskin alkoi keittämään makaroonia ja jonkin ajan päästä harmitteli, ettei kuivattua nautaa kannattanutkaan säilöä kovin pitkään pakastimessa, sillä se ei jostain syystä enää imenyt vettä itseensä. Tarjosin makaronin sekaan purjoa, joka olikin kuulemma ruuan paras osa.

Jossain välissä juttelimme vielä pihalla jonkin aikaa ja harmittelimme yksinvaeltajan karua kohtaloa, kun ei tahdo malttaa pysähtyä ja tulee kuljettua liian pitkiä päivämatkoja. Hän oli unohtanut ison osan ruuistakin kotiin tai autoon, mutta sai joltain kanssakulkijalta pussillisen makaronia. Jalassakin oli jo haava. Mutta hän oli kuullut mahdollisesta Suomen hienoimmasta telttapaikasta Kuikkapään kainalossa, jonne halusi jatkaa.

Itsekin jaoin tuskan ja päätin jatkaa matkaa takaisin Sarviojan autiotuvalle, jossa vietin ensimmäisen yön. Tällä kertaa skippaisin Paratiisikurun ja valitsisin viereisen Ukselmakurun, joka menee myös samaan suuntaan, mutta hieman kiertoreittiä.

Kiva lämmin Muorravaarakan tupa ei nytkään sattunut tielle sopivaan aikaan vaan ylitin joen ja jatkoin matkaa.

Vähän matkaa Muorravaarakanjoen ylityksen jälkeen metsästä kuului erikoinen vislaus ja jäin katselemaan, mistä oli kyse. Lopulta hoksasin minua tuimasti tuijottaneen viirupöllön poikasen, joten laskin rinkan hetkeksi maahan ja kaivoin kiikarit esiin. Poikasia oli lopulta neljä hyörimässä ja pyörimässä metsikössä. Ne olivat varmaan juuri oppimassa lentämään ja tekivät lyhyitä pyrähdyksiä puusta toiseen - välillä maahankin.

Näkymä Anteripäälle. Taas heräsi se outo tunne, että miten kauas päivässä pääseekään.

Kiipesin taas Ukselmapään rinteille ja kuljin Pirunportin läpi. Siellä oli viileämpää kuin viime kerralla, mutta se kelpasi pitkän kuuman päivän jälkeen.

Pirunporttia toiseen suuntaan.

Ukselmakuru.

Ukselmakuru oli kaunis ja helppokulkuinen. Sen pohjalla kulkevan puron joutui ylittämään aina silloin tällöin, mutta se oli enimmäkseen matala eikä kenkien vaihtoon tarvinnut vaivautua. Tuumasin kuruun tulevan myös paljon marjaa myöhemmin kesällä.

Ukselmakurun päässä polku nousi Hattupään rinteeseen. Polulta poimin allaolevan "timantin", joka on varmaan oikeasti ihan vaan kvartsia. En ole tehnyt sille mitään testejä, koska haluan uskoa löytööni. :)

Hattupään rinteessä aiemmin selkeä polku katosi yhtäkkiä. Etsiydyin jonkinlaista reittiä pitkin taas erään puron varteen. Tiesin puron yhtyvän isompaan puroon, joka yhtyisi myöhemmin Sarvijokeen, jonka rannalla autiotupa on. Puron vartta kulkikin kenties kalastajien tai metsämiesten polkuja, joita ei oltu merkitty karttaan. Ohitin muutamia vanhoja lahonneita nuotiopaikkoja.

Aavemainen nuotiopaikka UKK:n myöhäisillassa.

Taukoa pitäessäni huomasin, että Hattupään pusikoissa tarpoessa rinkkani päällys oli tullut täyteen pieniä vihreitä kirvoja. Ne olivat sinänsä ihan hauskoja, joten annoin olla. Vedensolinan lisäksi kuului vain yksinäisen korpin huutelua.

Lopulta pääsin purojen risteykseen, josta löysin riittävän matalan ylityskohdan, ettei tarvinnut vaihtaa kenkiä. Seuraamani hento polku vahvistui, ja luotin sen johtavan Sarvijoen tuvalle. Muutamia kertoja mietin kyllä, että olenkohan varmasti oikeassa ja harkitsin leiriytymistä metsään ja suunnan pohtimista virkeillä aivoilla. Luotin kuitenkin vahvistuvan polun olevan oikea ja allaolevan siltapuun nähtyäni tiesin olevani oikeassa.

Sarvijoen "silta". Toisin kuin kuvassa näyttää, joki on oikeasti aika syvä.

Yritin muutamia kertoja lähteä ylittämään jokea tuota siltapuuta pitkin, mutta lopulta jänistin ja kävelin reilusti ylävirtaan, jossa oli matala leveä kohta, jota pitkin oli helppo kahlata.

Riippumattopaikka. Sääsket lisääntyivät pikku hiljaa, joten verkko oli tarpeen.

Kello kävi jo keskiyötä, joten en kehdannut mennä kolistelemaan tupaan. Ilmakin oli juuri mukava mattoyötä silmällä pitäen, joten jäin oikein mielellään kosken rantaan nukkumaan. En muista mitä tein iltapalaksi, mutta isoa ruokaa en enää syönyt Muorravaarakan tuvan jälkeen.

Unta ei tarvinnut vieläkään houkutella. Päivän matka oli noin 18 kilometriä. Hups.