UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 2

Vielä aamullakaan Anterinmukkaan ei tullut muita. Laittelin rinkan kasaan, keittelin aamukahvit ja päätin pitää Anterinjoella kalastuspäivän ja olla tuvalla toisenkin yön.

Hyvää tilaa opetella heittämään perhoa.

Pakkailin päiväreppuun juomapullon ja evästä ja otin mukaan sekä virvelin että perhovavan. Käppäilin jokivartta alaspäin Kaarreojan risteykseen saakka. Siitä kun olisi jatkanut jokivartta kohti itärajaa, olisi päässyt vanhalle rajavartioasemalle ja juorut kertoivat, että siellä olisi mahdollista ladata sähkölaitteitakin. Liekö totta, en tiedä. Tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt sinne. Näin maastopyörän jälkiäkin jokivarressa.

Sain perholla(!) muutaman sormen mittaisen taimenen ja näin joitain pienehköjä kaloja, mutta syömäkokoisista en tehnyt havaintoja.  Harjoittelin taka- ja rullausheittoja, mutta tekniikassa oli vielä parannettavaa. Palailin tuvalle pitämään lounastaukoa.

Päikkäripaikka.

Lounaan päälle viritin riippumaton mäen päälle kosken partaalle ja otin päiväunet auringossa. Jossain vaiheessa tuvalle tuli nainen, joka oli liikenteessä laavuteltan kanssa ja seuraillut alueen lintuja jo pidempään. Hän tai edellispäivän mies Muorravaarakasta kertoi naiskaksikosta, joka oli nähnyt karhun Vongoivan metsissä.

Lähdin kalastamaan vielä tuvalta ylävirtaan. Joka puolella oli kosolti todella houkuttelevan näköisiä syviä lompareita, mutta kalaaa ei löytynyt vaikka valehtelematta käppäilin varmaan yli kilometrin ylävirtaan kalastaen kaikki kiinnostavan oloiset paikat.

Anterinjoen vartta.

Jossain vaiheessa myönsin tappioni ja lähdin takaisin tuvalle. Luen aina tupien vieraskirjat kannesta kanteen. Niin tein nytkin ja ihmettelin tarinoita talviöistä tuvalla, välikatossa henganneesta näädästä ja vaeltajien raportoimista poronraadoista. Paljon tapahtuu erämaassakin, vaikkakin hitaaseen tahtiin. UKK-puistossa tuntuu liikkuvan talvisin paljon tsekkejä suksilla.

Sitten aloin tutkia omaa karttaani ja pohdin, ettei Sanbergin eli Samperin tietä pitkin olisi kuin kuutisen kilometriä Anterinjoen nuotiopaikalle. Ahneus voitti jälleen joten kasailin rinkkani ja lähdin.

Samperin tie on tielinja, joka aikanaan vedettiin, jotta Lapin savotoilta saataisiin kuljetettua puuta uittoihin. Käytännössä se on mönkijäpolku, jota oli tylsää mutta nopeaa kävellä. Välillä sateli, mutta silti muutamissa paikoissa oli pakko riisua rinkka ja pysähdellä kalastamaan - yhtä hyvin tuloksin kuin aiemmin päivällä. Tien varrella näkyi entisten tukkikämppien tai niiden runkojen jäänteitä.

Perillä nuotiopaikalla odotti puuvaja ja nuotiorinki, sekä mäntyjä, joihin sai juuri mukavasti viriteltyä riippumaton. Sain kuunnella laajalta alueelta keräytyvien latvapurojen solinaa ja ihailla keskiyön auringossa paistattelevia tuntureita ja niiden rinteiltä kertyviä sadepilviä. Suunnilleen nuotiopaikan kohdalla joessa oli tukkeja, jotka olivat osa Samperin tienpohjaa.

Anterinjoen nuotiopaikka.

Puut olivat enimmäkseen kosteita ja sainkin pannuihini katu-uskottavan kiiltävän nokipinnan. Sytyttelyssä ja nuotion ylläpidossa oli hommaa, mutta sain kuivattua kenkiä jonkin verran samalla kun laittelin tavaroita sateensuojaan puuvajaan.

Anterinjoen latvoja ja aurinkoa.

Ruokaa ja lämpöä.

Tuntureilta nousee kosteutta.

Sain viriteltyä tarpin riippumaton päälle niin, että näin kuin näinkin maisemia riippumatosta. Yksittäisiä sääskiä tuli ihmettelemään, mutta sääskiverkon sisällä suojassa ollessa sääsken ininästäkin tulee vain nukuttavaa taustakohinaa.

Osa 1

Osa 2

Osa 3

Osa 4