Mantuilua: UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 4

Tämä on neljäs ja viimeinen osa UKK-puiston vaellusta.

Aamulla sain todeta tehneeni oikean ratkaisun nukkuessani Sarvijoen autiotuvan pihalla sen sijaan, että olisin rymistellyt sisälle. Tuvasta tuli pihalle isä-poika-pari sekä yksin vaeltanut nainen, jota kaikki valittivat sääskien vallanneen tuvan yöllä. Keitin aamupuuroni tuvassa ja totesin näin todella olevan. Koko ajan sai läpsiä hyttysiä hengiltä.

Riippumatto majoitteena herätti kiinnostusta, ja koko konkkaronkka kävikin testaamassa, miltä se tuntuisi nukkua. Tyytyväisistä äännähdyksistä päätellen ainakin joku saattaa hankkiakin itselleen maton.

Sarvijoelta lähdin kävelemään takaisin kohti Aittajärven parkkipaikkaa. Ensin nousin Kaarnepäälle ja harkitsin laskeutuvani Kuotmuttipään jalkaa pitkin Kuotmuttijärville, joiden lähellä oli kartan mukaan portti poroaidassa.

Taas puurajan yläpuolella nousemassa Kaarnepäälle. Keskellä oleva lovi tuntureissa on Pirunportti ja Paratiisikurukin on siellä jossain.

Ilma oli taas mahtava, mutta tunturin laella nousi melko navakka tuuli.

Näkymä UKK:n itäosiin. Osa huipuista on Venäjän puolella.

Kun pääsin Kaarnepään pohjoisosaan, löysin rikki menneen poron kaulapannan (Paksu-Asla). Soitin pannassa olleeseen poromiehen puhelinnumeroon, mutta koska missään ei näkynyt raatoa, niin sain ohjeen vain kantaa pannan roskiin. Lounasta tuulensuojassa keitellessä ilmoittelin myös kotiväelle olevani hengissä ja soitin Luontopalveluihin, että onko Suomujoelle vielä kalastuslupia saatavilla tälle päivälle. Olihan niitä ja lasku lähetettiin sähköpostiin. Odotin mielenkiinnolla puhelinlaskua, sillä liittymäni luuli olevansa Venäjällä.

Tähyilin reittiä Kuotmuttipään jalalle ja Kuotmuttijärvelle ja pohdiskelin sopivaa kulkuväylää. En voinut olla varma, olisiko maastossa minkäänlaista erottuvaa polkua enkä tiennyt millaista maasto noin muuten oli puurajan alapuolella. Lopulta Suomujoen kalastelu alkoi houkutella niin, että päädyinkin kävelemään ihan vain pohjoiseen Kuotmuttipäätä pitkin ja laskeutumaan takaisin Maantiekuruun, jota pitkin pääsisin helposti Aittajärven kahlaamolle ja laavulle sekä leiriin. Kuotmuttipään pohjoispäädyssä oli iso neliskanttinen lohkare, jonka luulin koko reissun ajan olevan kvartsia, johon uponneena on isoja granaatteja. Tällä kivilajilla on kuitenkin oma nimensä, joka on päässyt jo unohtumaan. Joka tapauksessa istuskelin kivellä pitkän aikaa katselemassa pohjoiseen ennenkuin lähdin laskeutumaan polkua pitkin kohti Vetämäkurua ja Maantiekurun polkua.

Nytkin kävi niin, että aluksi selkeä polku katosi yhtäkkiä lepikkoon. Jatkoin kuitenkin alaspäin, kunnes pääsin Vetämäkuruun ja lopulta Maantiekurun polulle, jolla näin tutun portin poroaidassa. Jalat alkoivat olla jo aika väsyneet, mutta pääsin lopulta kahlaamolle. Siellä lainasin toista vaellussauvaani miehelle, jonka piti myös ylittää joki. Meidän puoleisella rannalla ei ollut yhtään kahluusauvaa vaan kaikki olivat vastarannalla. Hyvä kahlausreitti oli merkitty vaelluksen aikana oransseilla kivillä.

Suomujoen kalapaikkoja.

Kävelin autolle ja nappasin valtaukselta jääneet pari olutta ja kylmälaukun. Otin kylmälaukkuun vettä joesta ja jätin oluet viilenemään luonnon jääkaappiin. Jätin rinkankin säilöön ja lähdin kalaan. Päivän matkaksi tuli reilu kymmenen kilometriä, joten voimiakin oli vielä jäljellä kuumasta kelistä huolimatta.

Suomujoki muuttuu tällä korkeudella välillä hidasvirtaiseksi järveksi, välillä kuohuvaksi koskeksi. Lopulta se yhtyy Luttojokeen ja laskee Venäjän puolelle Raja-Joosepissa.

Kirkasvetisessä joessa oli paljon lupaavia kalapaikkoja, mutta sain taas vain pienen taimenen, jonka laskin takaisin. Opin myös, ettei perholla kannata tehdä rullausheittoa alavirrasta ylävirtaan: sivalsin itseäni perhosiimalla kaulaan. Syke nousi hetkeksi korkealle, kun tunnustelin että sainko perhonkin kaulaani. Onneksi en, vaikka perho olisikin ollut helppo irrottaa sillä siinä oli väkäsetön koukku.

Kalastelin jokea alavirtaan päin Mukkaperänjärven yläpäähän saakka. Sitten palailin Aittajärven laavulle syömään. Sinne oli tullut muutaman miehen seurue, joka oli lähdössä seuraavana päivänä kohti Sarvijokea. Availin siinä myös oluen ja juttelimme tulevista ja menneistä reissuista. Jotkut yrittivät kahlata joen yli melkein suoraan laavun kohdalta ja vettä alkoi olla kahlaajien vesirajaan saakka. Huikkasimme, että kahlaamo on parisataa metriä alavirtaan.

Vähän ajan päästä kävin vielä ylävirrassakin päin kalastelemassa, kunnes vastaan tuli sellainen lepikko etten olisi päässyt kuivin jaloin eteenpäin. Pari paikallista ukkoa lähti sähkömoottorin kanssa kalastelemaan tyynelle järvelle ja näky oli kuin maalauksesta.

Aittajärvi.

Jänkäkoirien kohtalo.

Venevalkamassa rantapusikossa oli kolme noin 1-2 kg haukea. Harmitti, että hauki on monen, myös itseni, mielestä edelleen jotenkin "huono" kala. Tämä asenne pitäisi korjata.

Lopulta palailin laavulle ja laittelin riippumaton valmiiksi pienen matkan päähän laavusta. Istuin iltaa muiden vaeltajien kanssa, jotka korkkailivat omia pullojaan kohtalaista tahtia ja pääsinpä kotipolttoisen hirvittävään makuun itsekin. Myös edellämainitut veneilijät istuivat iltanuotiolle ja olihan meillä rattoisaa. Lohjan miesporukka oli vaeltanut yhdessä jo 20 vuotta, joten vinkkejä, tarinoita ja naurua riitti ja hauskaa oli pitkälle yöhön.

Aamulla käppäilin laavulle tekemään nuotiota, kun muutkin alkoivat heräillä. Yksi moikkasi minua makuupussistaan: "Terve, mummo!". Aamupalan jälkeen piti pakata kamppeet ja lähteä autolle ja liikkeelle - taas alkoi ripsiä vettäkin.

Pitkän vaelluksen jälkeen oli vakava tarve päästä pesulle ja saunaan, mutta kohtasin itselleni harvinaisen ongelman: googletin alueen majoituspaikkoja, joissa voisi olla saunoja, mutta minkään niistä sauna ei ollut lämpimänä näin aikaisin, eli lounasaikaan. Yleensä olen liikkeellä liian myöhään.

Lopulta Saariselän Kuukkelista löytyi laatikollinen polttopuuta kohtuulliseen hintaan, ja ajelin valtaukselle lämmittämään saunaa ihan itse. Kelpasi istuskella auringonpaisteessa saunan kuistilla ja ihmetellä hiljentynyttä valtausta. Yksi olutkin oli vielä jäljellä takakontissa. Jossain vaiheessa lähdin ajelemaan kohti Keminmaata ja aurinko paistoi koko matkan.

Saunaa odotellessa.

Minulla ei ole tarjota runollisia loppusanoja, mutta UKK-puistosta jäi vielä paljon näkemättä. Ahnehdin pitkiä päivämatkoja, joten ajallisesti vaellus oli lyhyempi kuin aioin... mutta mitäpä niitä päiviä laskemaan. Kalastus ei oikein sujunut saaliin osalta, joten siinäkin on haastetta tulevaisuuteen.