Mantuilua: UKK:n kansallispuisto juhannuksena 2019: osa 1

Tällä kertaa olin jo valmiiksi Lapissa. Olimme leireilleet kaverini kanssa joitain päiviä Saariselällä kullankaivuussa ja aioin lähteä sieltä juhannuksen paikkeilla vaeltamaan. Arvoin vielä lähtöpäivänäkin, että lähdenkö Hammastunturin erämaahan vai Urho Kekkosen Kansallispuistoon. Tämä oli ensimmäinen kertani Itä-Lapissa.

Edellisenä yönä olimme käyneet hieman rankaksi kääntyneellä retkellä Ivalojoen Kultalassa. Siitä tullut väsymys ja lähtöpäivän sateinen keli saivat aikaan sen, että lähdin lopulta UKK-puistoon, jossa olisi hieman helpompaa kulkea ja enemmän autiotupia. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun lähdin vaeltamaan ilman telttaa pelkän tarpin ja riippumaton kanssa. Toivoin, että puustoa olisi riittävästi. Olin harjoitellut tarpin pystytystä Espoon niityillä ja olin kohtuullisen luottavainen, että osaisin tehdä tarvittaessa riittävän tuulen- ja vedenpitävän suojan, vaikkei puita olisikaan.

Olen huomannut suunnittelevani vaelluksiani vuosi vuodelta vähemmän. Tällä kertaa ainoa tavoitteeni oli päästä Anterinmukan saunalliseen autiotupaan, vaellella 5-7 päivää sekä opetella heittämään uudella perhovavallani. Kuulin saunallisista autiotuvista ensimmäistä kertaa vuonna 2017, kun olin vaeltamassa Käsivarressa ja törmäsin ihmisiin jotka olivat kolunneet Suomen erämaita jo pidempään.

Reitti, jolle lopulta päädyin, näkyy alla, ja tässä on linkki Retkikarttaan, jota voi zoomata.

Myöhään illalla ajoin Saariselän grilliltä Aittajärven parkkipaikalle UKK-puiston pohjoispäähän. Tie oli kuoppainen soratie ja välillä epäilin että näinköhän täällä oikeasti on parkkipaikka - no, oli siellä! Ja parkissa oli muitakin autoja.

Aioin kävellä parkkipaikalta vajaan kilometrin Aittajärven laavun luo yöpymään, mutta vettä tuli sen verran, että viritin vain tarpin äkkiä parkkipaikan vessan lähistölle ja toin loput tavarat sateensuojaan. Melko pian olinkin jo riippumatossa kuuntelemassa sadetta, johon nukahdin.

Aamulla satoi edelleen ja makoilin melko pitkään hereillä odottaen, että ropinan laantumista. Lopulta sain rinkan pakattua ja kävelin laavulle keittelemään aamukahvit ja -puurot.

Minua jännitti heti alussa tuleva Suomujoen kahlaus. Laavulla yöpyneet naiset neuvoivat minut oikealle ylityspaikalle ja varoittelivat potentiaalisista eksymisen paikoista. Itse he olivat eksyneet Muorravaarakan joen varrella, kun polku ei ollutkaan niin selvä kuin he odottivat. Sade taukosi, joten kasailin tavarani ja lähdin liikkeelle kohti Sarvijoen autiotupaa.

Sumuinen aamu Aittajärven laavulla.

Suomujoen kahluupaikka. Takaisin tullessani turvallinen reitti oli merkattu oransseilla kivillä. Jännityksestä huolimatta ylitys oli helppo sillä vettä ei ollut juurikaan yli polven. Itse menin läheltä saaren nokkaa ja sen jälkeen suuntasin vastarannalla olevaa isoa kiveä kohden.

Itä-Lapin lisäksi tämä oli ensimmäinen vaellukseni metsässä, joten suunnistuskin vähän jännitti. Polku Maantiekurulle oli kuitenkin selkeä ja kuru oli nimensä veroinen - suunnistamisesta ei tarvinnut pahemmin huolehtia.

Olin saanut mukaan pienen vaskoolin ja kokeilinkin vähän vaskata kohdassa, jossa hiekka oli lupaavan väristä. Minua rangaistiin välittömästi ankaralla sadekuurolla. Olin onneksi muinaismuisto-laavun lähellä. Laitoin rinkkaani sadesuojan ja istuin itse tuossa suojakatoksen pienalla, kunnes sade laantui sen verran että huvitti lähteä taas kävelemään.

Kyltissä lukee muun muassa että Elias Lönnrot ja M.A. Castrén viettivät tällä kodalla joulun 1841.

Maantiekurun polkumaisemaa.

Sittenpä kävelin selkeää polkua pitkin seuraavat noin 8,5 km. Ihmettelin, onko kurussa ollut joskus metsäpalo, vai minkä vuoksi männyt olivat niin saman ikäisiä. Komeita keloja oli kaatuneena maahan siellä ja täällä, ja Maantiekurunoja rehevöitti kurun pohjaa. Sadekuuroja tuli vähän väliä.

Lähde.

UKK-puiston kartastakin sen näkee, että Maantiekurussa on paljon lähteitä. Kuvassa näkyvän rannalla oli pieni nuotiopaikka, jonka ääressä keittelin lounasta ja seurailin veden pulppuamista maan pinnalle. Satoi hieman, mutta säilyin kohtalaisen kuivana. Pari väsyneen oloista miestä meinasi jäädä lounasseuraksi, mutta kun heille selvisi ettei Suomujoelle ollut kovinkaan montaa kilometriä, he jatkoivat kuitenkin matkaa.

Maantiekurunoja luo kurun pohjalle varsinaisen viidakon.

Jossain vaiheessa matkaa alkoi ihan oikea sade. Tunsin jo, kun omakin takkini alkoi antaa sateelle periksi, mutta ilma oli lämmin joten se ei tuntunut pahalta. En jaksanut pysähtyä riisumaan rinkkaa ja laittamaan sadeviittaa päälle. Vastaan tuli myös harmaapartainen luontokuvaaja ison kamerajalustan kanssa nokialaiset jalassa. Juttelimme polulla sateessa jonkin aikaa siitä, milloin on päivän paras hetki kuvaamiseen ja mitä lintuja matkalla voisi nähdä.

Kaarnepään ylittävää polkua, joka laskeutuu Sarvijoen varteen. Sadepilvet roikkuivat alhaalla.

Lopulta pääsin nousemaan sateen jo pehmentämää polkua Kaarnepää-tunturin eteläpään yli. Sarvijoen autiotuvalle olisi enää muutama kilometri matkaa. Minulla on käytössä iso makuualusta, mikä aiheuttaa sen, ettei rinkkani sadesuoja riitä ihan koko rinkalle. Pakkaan onneksi aina tärkeimmät tavarat vedenpitävästi, mutta olo alkoi silti olla uhkaavan kostea.

1:100 000 mittakaava kartassa usein yllättää minut ja niin se teki nytkin, kun matka Sarvijoen vartta pitkin tuntui melko pitkältä. Joessa oli paljon kiinnostavan oloisia kalastuspaikkoja, vaikka en tiedäkään onko siinä kalaa. Tässä kohden oli kuitenkin niin märkä olo jatkuvan sateen vuoksi, että kalastusta enemmän kiinnosti vain päästä kuivattelemaan. Ennen Sarvijoen tupaa ohitin Sudenpesä-nimisen varaustuvan. Siitä vielä noin kilometrin jälkeen pääsin vihdoin tuvalle. Päivämatka oli suunnilleen 13-14 km.

Tuvassa oli lisäkseni mies, joka oli ollut siellä jo aiemmin yhden yön. Ihmettelimme keliä ja ripustelin kamppeitani kuivumaan pitkin tupaa. Huomasin, että makuupussiinkin oli päässyt hieman kosteutta ja päätin muuttaa rinkan järjestystä seuraavana päivänä. Sateessa ei pahemmin huvittanut kuvata, mutta tuvassa oli kaksikerroksinen laveri, kaasuliesi, pöytä ja kamiina. Lähiympäristössä oli parikin nuotiopaikkaa ja Sarvijoki oli kaunis.

Tein nukkumapaikan laverin ylänurkkaan ja siinä makoillessa tupaan tuli myös nelihenkinen perhe koiran kanssa. Ensivaikutelmani teini-ikäisiä nähdessäni oli, että tästä tulee varmaan ärhäkkä ilta. Olin onneksi väärässä: asetelma olikin se, että poika oli suunnitellut reitin ja suunnistanut, tyttö taas oli suunnitellut ruokailut ja vanhemmat olivat vain "lomalla". Hyvillä mielin hekin laittoivat kamoja kuivumaan ja alettiin iltapalalle. Koiraakin kehuttiin, kuinka se oli osannut tunturissa tehdä itselleen suojakuopan sadetta ja tuulta vastaan.

Jossain vaiheessa nukahdin. Korvatulpat päässä en edes herännyt siihen, kun muut heräilivät aamupalalle ennen minua.

Lähdin aamiaisen jälkeen liikkeelle. Halusin mennä Paratiisikurun kautta Muorravaarakan autiotuvalle yöksi. Kerrankin päivämatkaa tulisi vain noin 10 km ja ehtisin viettää leirielämää.

Matkalla Paratiisikurulle.

Paratiisikurua kohti kävellessä maisemaan ilmaantui kivisen tunturin sijasta melko miellyttävää hiekkaista kangasta. Maisemat alkoivat avartua puurajan lähestyessä ja aurinkokin paistoi. Hiekkaiset kummut reunustivat kurujen pohjalla meneviä puroja ja niitä pitkin oli kiva kulkea leppoisaa tahtia.

Paratiisikurun nimi tullee siitä, miten lammesta lähtevä puro rehevoittää muuten karuja ja hiekkaisia rinteitä. Tässäkin näkee etelä- ja pohjoisrinteen välisen kasvillisuuseron.

Keittelin Paratiisikurulla lounaan pitkän kaavan mukaan ja korjailin varahihnoilla rinkkani rintaremmin. Vanha oli löystynyt, joten olin laittanut tilalle Varustelekan rintaremmin. Sen solki ei kuitenkaan rinkassa pitänyt, joten korvasin löysäksi venyneen osan irtoremmillä ja johan alkoi toimimaan. Hartioiden rasituskin väheni.

Paratiisikuru lampineen ylhäältä päin.

Paratiisikurulta matka jatkui kohti Pirunporttia, josta polku laskeutui Muorravaarakkaan. Kiipeäminen pisti puuskuttamaan, mutta itse viihdyn hyvin avotunturissa, mistä näkee kauas.

Ukselmapään rinteillä oli tosi tuulista, mutta ainakin rinkka kuivui!

Pirunportti.

Pirunportin seinämiä.

Pirunportti oli kyllä nimensä mukainen paikka. Erikoisen muotoisia tummia kivilohkareita irtoaa rinteiltä pikku hiljaa ja solan pohja, jossa polkukin kulkee, koostuu irtokivistä. Tarkkana saa olla, jotta näkee missä eniten kävellyt väylät kulkevat. Menee se silti melko sutjakkaasti ja vastaan tuli muitakin kulkijoita. Löysin Pirunportin pohjalta myös savukvartsin kappaleita ja portin toisessa päässä oli vielä runsaasti jäännöslunta, jonka alla kuului sulamisvesien solinaa. Riekon lepopaikkakin erottui, ja porojen jälkiä.

Pirunportilta polku lähti laskeutumaan alaspäin ja vähitellen pääsin taas puurajan alapuolelle. Mahtavia keloja oli joka puolella ja aurinko paistoi. Muorravaarakanjoen kuohunta kuului kauan ennen kuin se tuli näkyviin. Tupa odotti vain kahlauksen päässä. Hieno joki, mutta kalastus on kielletty taimenen suojelemiseksi.

Muorravaarakan autiotuvan vieressä on myös varauskammi, jonka sisään sain kurkistaa. Mahtava paikka!

Tuvalla keittelin ruokaa ja juttelin muiden tuvalla olijoiden kanssa. Yhdellä oli avain varauskammiin ja olihan se mahtava. Juttelimme paljon myös varusteista ja muonan riittävyydestä. Tämäkin tyyppi oli huiputellut jo suurimman osan tuntureista, mutta ruoka loppui kesken. Joltain oli onneksi hellinnyt 2 kg pussi kaurahiutaleita, joten matka jatkui. Kuulin ensimmäistä kertaa, että puistossa oli liikkeellä myös ripariporukka, mutta "onnistuin" välttämään heidät koko vaellukseni ajan.

Kello oli vasta vähän ja aurinko paistoi, joten yöpymisaikeista huolimatta menojalka alkoi vipattaa. Anterinmukan saunalle ja autiotuvalle olisi enää "vain" vajaa 10 kilometriä... Kun paikan hienoutta vielä kehuttiin, niin päädyinkin sitten lähtemään sinne ja hyvästelin suunnitelmani leppoisasta illasta.

Näkymä Ukselmapäälle ja PIrunporttiin, joka on lumikasa hieman keskikohdan oikealla puolella. Välillä, kun pääsee katsomaan tällä tavalla taaksepäin, tulee hauska olo siitä miten pitkälle voi päivän aikana jalkaisin kulkea.

Polku nousi ensin Tiuhtelmakurua pitkin Muorravaarakan Purnuvaaralle ja siitä eteenpäin edettiin tunturien lakia tapaillen, kunnes laskeuduin Kaarreojan rantaan, joka ohjasi kohti tupaa. Taas mittakaava yllätti ja matka tuntui paljon pidemmältä maastossa kuin kartalla...

Varjokuvia ilta-auringossa.

Lopulta tunnistin nousevani Anterinmukan tuvan takana olevalle mäennyppylälle ja tupakin ilmaantui näkyviin. Minulla kävi uskomaton tuuri eikä siellä ollut ketään muita. Tuvan lavereilla oli pehmeät patjat, keskiyön aurinko paistoi ja pieni utu nousi Anterinjoen pintaan. Lämmittelin saunaa yksikseni aamuyöllä ja olin onnellinen. Otin säälittävän kokoisesta taskumatistani reissun ensimmäisen viskiryypyn istuessani saunan kuistilla eikä päässä liikkunut mitään.

Päivämatkaksi tuli parikymmentä kilometriä eikä saunan päälle tarvinnut unta suuremmin houkutella.