Joël saatteli meidät matkaan katetulla pitkällä matkaveneellä.
Maisemat muuttuivat heti erilaisiksi kun pääsimme jokisuistoon. Yhdellä meistä oli kiikarit ja näimme paljon erilaisia lintuja. Rakonokkien parvi herätti suurinta intoa.
Mangrovemetsät jokisuistossa ovat suojeltuja, mutta opetuksellisiin tarkoituksiin metsään oli hakattu pieni aukko, johon pystyimme ajamaan veneellä sisään. Saimme nähdä, miten tiheässä mangrovet kasvavat, kuinka ne lisääntyvät (tiputtamalla veteen pistokkaita, jotka siirtyvät veden mukana uusiin paikkoihin). Näin täällä mangroverapuja ja suosikkejani LIEJURYÖMIJÖITÄ, jotka pomppivat menemään veneen keulassa.
Pysähdyimme "suolakylään".
Oppaamme, joka on käynyt myös Suomessa, selitti kuinka suolaa valmistetaan perinteisin menetelmin. Kylän miehet ovat lähteneet pääasiassa kalaan naapurimaahan. Naiset ja vanhemmat miehet ovat jääneet tänne tekemään ja myymään suolaa.
Jokisuiston suolaista savea lapioidaan tällaisiin puisiin koreihin. Saveen kaadetaan vettä, johon suola liukenee ja lopulta se valuu viereiseen astiaan.
Suolainen vesi otetaan talteen ja suola erotetaan vedestä keittämällä erillisessä vajassa. Paras kuvaus vajalle on mielestäni sauna. Tässä annetaan suolamaistiaisia. Täällä maistatettiin myös käsintehtyä kovaa toffeeta, jolla itse sain irrotettua yhden hammasrautojen kiinnikkeen... Onneksi sain nopeasti vastauksen Suomesta, ettei sille tarvitse tehdä mitään, ellei häiritse liikaa.
Rannoilla huomion varastivat ihka-aidot viittojaravut! Toinen niiden saksista on iso ja valkoinen, ja sitä heiluttelemalla viestitään lajitovereille. Ravut ovat arkoja ja hävisivät koloihinsa heti uhkan havaitessaan. Niitä kuitenkin näkyi täällä ihan kymmenittäin.
Matka jatkui paikkaan, jossa joki laskee mereen. Tää kantamus oli näyttävä. Ja joen ja meren yhtymäkohdassa meri tyrskysi alati.
En tiedä mitä rapuja nämä ovat, mutta näitä näkyy aina Avarassa luonnossa.
Pieniä tällaisia valkoisia kiinteitä kappaleita näkyi joka puolella huuhtoutuneena rantaan. Jokisuistossa kokoa oli jo kymmeniä senttejä. Joku paikallinen osasi kertoa, että nämä olisivat seepioiden tai muiden pääjalkaisten tukirankoja? Muoto ainakin sopisi... Erään vanhan miehen näin kerran hotellin rannassa keräilevän näitä, ja huonolla ranskan taidollani ymmärsin hänen keräävän niitä "lääkkeeksi", koska nämä sisältävät paljon kalsiumia.
Ihminen ja luonto...
Pääsimme perille ennen auringonlaskua, mutta ei kommelluksitta. Pari kertaa lähes sammuneella veneellämme osuimme nimittäin paikallisen kalastajan kalaverkkoon ja jäimme siihen jumiin. Kalastaja ja hänen poikansa tulivat sauvoen puunrunkoveneellä selvittämään asiaa. Me suomalaiset pysyimme viisaasti hiljaa, kun verkkoa leikeltiin irti perämoottorista.
Jalkapallomies-Joël oli saanut päivän aikana terveispaidan Suomesta. "Ei mitään hätää!"
Aurinko ei laske meren horisonttiin vaan jo aiemmin pölypilven taakse.
Seuraavana aamuna lainasin naapurilta kiikareita ja lähdin kiikaroimaan rapuja ja lintuja läheiseen rämeikköön. Kaverini Timo liittyi seuraan ja päädyimme lopulta etsimään banaanipuita, joita kuulimme olevan viereisessä kalastajakylässä. Meille järjestyi "opas", joka näytti sekä banaanipuut että esitteli hylättyä portugalilaisten linnoitusaluetta, joka alkoi hiljalleen olla raunioina.
Banaanipuu.
Myöhemmin päivällä naapuri (edessä oikealla) soitti saaneensa mopokyydin uimaan jokisuistoon ja lähdin mukaan. Vesi oli lämmintä ja virtaus kohtuullinen, kunhan ei menty rannasta liian kauas. Louis näytti myös, miten meren aalloissa uidaan turvallisesti, mutta itselleni riitti kokemus aaltojen voimasta jalkoja vasten ja pakko myöntää, että jänistin. Ilmeisesti vähän kauempana rannasta on helppoa vain sukeltaa aallon alle, jolloin ei päädy "pesukoneeseen" höykytettäväksi. Tapasimme myös kylän naisen, joka oli kokemassa rapumertoja sauvomalla. Hän oli raskaana ja taisi arvostaa "Du moi heroine" -lausahdustani. Ranskan, englannin ja suomen välillä on aika suuri kuilu...
Lisää viittojarapuja.
No comments:
Post a Comment
Kaikkien käyttäjien kommentit on sallittu, ellei roskapostia ala tulvimaan.